Zoltán Popovits toimi Kuvaston hallituksen puheenjohtajana vuosina 1993–1998. Nuo viisi vuotta olivat siirtymäaikaa, jonka alussa velkaantunut järjestö alkoi karsia kuluja ja tehdä ankaraa työtä sen eteen, että Suomeen saataisiin uudistettu tekijänoikeuslaki. Taiteilijoita edustanut Popovits ei säästele sanojaan puhuessaan 1990-luvun vaikeista asioista.

Millainen oli Kuvaston tilanne sinun tullessasi mukaan hallitukseen?

Minä tulin mukaan täysin kylmästä vuonna 1993, eli sen jälkeen, kun Kuvasto oli ollut jo kuusi vuotta toiminnassa. Kuvasto oli tilanteessa, jossa se oli kerännyt jo melkein miljoonan markan velan. Se oli toiminut sen pohjalta, että käytettiin tietty prosenttiosuus kerätystä rahasta toimiston ylläpitämiseen. Prosenttiosuus oli ennalta määrätty. Toimiston kulut menivät huomattavasti yli tämän – ja se tehtiin lainarahalla. Kuviteltiin, että jossakin vaiheessa tilanne jostakin syystä muuttuu, että taiteen käyttäjät muuttavat luonnetta ja alkavat yhtäkkiä maksaa Kuvastolle kuuluvat käyttökorvaukset. Mutta näin ei tapahtunut. Kuvastolla oli valtavasti velkaa, ja silloin alettiin huolestua.

Mitä päätitte siinä tilanteessa tehdä?

Jouduin heti ilmoittamaan taiteilijoille, mikä on todellinen tilanne. Että toiveajattelu ei tuonut sellaista tulosta, jota oli odotettu. Oli parasta avoimella kirjeellä kertoa taiteilijoille, mikä oli tilanne.

Meille – eli minulle ja muille, jotka olivat Taiteilijaseuran edustajina Kuvaston hallituksessa – tuli tehtäväksi selvittää tilanne eli löytää tapa vähentää kuluja ja keksiä keino, jolla saadaan velat maksetuksi. Ja saada koko toiminta sellaiselle pohjalle, että sitä oli mahdollista ylläpitää.

Meille lankesi ikävä velvollisuus panna toimeen rankka säästöohjelma ja aloittaa alusta. Meidän tehtäväksemme jäi löytää jostakin minimaalinen nurkka, jossa yksi henkilö saattoi toimia, ja löytää tämä yksi henkilö. Tässä yhteydessä palkattiin Maria Rehbinder.

Millaista tekijänoikeuskeskustelu oli ensimmäisinä vuosina, 1993–1994?

Silloin valloilla oli käsitys, että taide on kuin luonnonvara, jota voi käyttää ja jalostaa, ja taiteilija saa sitten olla kiitollinen, jos se jalostetaan kaupalliseksi tuotteeksi. Ajateltiin, että tätä saattoi tehdä ilman muuta ilmaiseksi. Tämä oli yleinen ilmapiiri, joka oli pakko jollain tavalla kääntää. Ja siinä oli syy, minkä takia ensimmäiset vuodet eivät toimineet kuin oli kuviteltu: uskottiin, että ihmiset yksinkertaisesti hyväksyvät sen periaatteen, että taiteesta pitää maksaa. Oli ikävä huomata, että moni museokin toimi tällä pohjalla.

Mainitsit edellä avoimen kirjeen, jonka lähetit taiteilijoille tullessasi hallituksen puheenjohtajaksi 1993 ja jossa kerroit Kuvaston silloisesta taloudellisesta tilanteesta suorin sanoin. Sen seurauksena Kuvaston hallintokuluprosentista tuli huomattava keskustelunaihe.

Kun olin kirjoittanut kirjeen, tuli Helsingin Sanomissa iso juttu. Täytyy tietää, että Helsingin Sanomat oli yksi kiihkeimpiä tekijänoikeuksien vastustajia yksilöille – ei yleisesti vaan yksilöille. Siellä katsottiin taiteilijat, kirjoittajat ja ketkä tahansa luovaa työtä tekevät kilpailijoiksi tekijänoikeusalalla. Lehti näki paljon vaivaa, että Kuvasto olisi näkynyt mahdollisimman huonossa valossa.

Keskustelussa oli kyse taiteilijoille tilitettävästä osuudesta ja toisaalta Kuvaston hallintoon käytettävästä osuudesta. Kirjoitin vuotta myöhemmin 1994 taiteilijoille, mikä oli tilanne vuosi sen jälkeen, kun he olivat hyväksyneet, että hallintokuluihin ei käytetä sidottua prosenttia, että toimiston ylläpitämiseen pyörittämiseen käytetään ne kulut, jotka on pakko käyttää. Ja se mitä jää, tilitetään eteenpäin.

Tietenkin tämä edellytti, että taiteilijakunta uskoi, että me yritämme kaikin keinoin minimoida kulut. Niiden viiden vuoden aikana, jotka minä olin mukana, en ottanut kokouspalkkioita – sen takia, että minulla olisi uskottavuutta, kun pyysin solidaarisuutta.

Ja oli lupa odottaa, että muutkin ovat mukana, kunnes saadaan tilanne hallintaan.

Yksi esimerkki taiteen tekijänoikeuksiin liittyvistä monista ristiriidoista on 90-luvun puolivälissä Itä-Suomessa järjestetty suuri ranskalaistaiteilijan näyttely. Tämän selvittämisessä silloisella toiminnanjohtajalla Maria Rehbinderillä oli merkittävä rooli. Siihen aikaan Kuvaston toiminta alkoi olla uudella tavalla järjestäytynyttä ja sen rooli alkoi kasvaa.

Se oli monimutkainen juttu sen takia, että koko näyttely oli investointien ja liikemiesten vyyhti. Teosten oikeudenhaltija oli taiteilijan leski, ja järjestäjät väittivät saaneensa häneltä luvan käyttää töitä miten haluavat. He olivat tehneet ilmeisesti erään suuren lentoyhtiön kanssa sponsorointisopimuksen. Lopputulos oli, että näyttelyn aulassa oli yhtiön mainoksia. Oli aivan selvästi tehty sopimus lentoyhtiön kanssa siitä, että se kuljettaa taulut ja korvaukseksi saa mainosta.

Lopputulokseen vaikutti se, että minä kirjoitin henkilökohtaisen kirjeen taiteilijan leskelle. Se käännettiin ranskaksi, ja siinä selitin koko tilanteen, mainostamisen ja muun. Pyysin, että hän ei suostuisi tällaiseen taiteen käyttöön ilman, että tekijänoikeudet on maksettu. Että hän olisi lojaali muille taiteilijoille, että taidetta ei saa käyttää kaupallisena tuotteena ilman, että taiteilija saa tietyn osuuden. Samaa periaatetta jouduimme jatkuvasti puolustamaan.

Henkilö, joka vastasi näyttelyn taiteellisista oikeuksista, oli väittänyt rahoittajana tai sponsorina mukana olleelle pankillekin, että niillä on lesken hyväksyntä. Vasta kun meidän lakimies näytti hänelle kirjoittamani kirjeen ja sanoi, että kirje on mennyt nyt taiteilijan leskelle, yhtäkkiä hän myönsi, että heillä ei ollutkaan oikeuksia. Sen jälkeen riitti, että meidän lakimies neuvotteli heidän lakimiehen kanssa.

Tämä on tyypillinen esimerkki siitä, kuinka monimutkaista oli saada ihmiset hyväksymään yksinkertainen periaate, että jos taiteilijan työtä käytetään kaupallisesti hyväksi, sen hyöty pitää jakaa taiteilijalle. Kun aloitin, ajatus tuntui niin itsestään selvältä, että en ikinä pystynyt hyväksymään, että taiteen käyttäjät suhtautuvat siihen niin kylmästi. Niinpä meidän oli pakko pyörittää koneistoa, jolla oli uskottavuutta ja joka pystyi pakottamaan ihmiset maksamaan. Jopa Maria, joka on yksi kilteimmistä ihmisistä, joita tunnen, sanoi kerran: ”Joskus teen tätä työtä veren maku suussa.”

Pidemmällä aikavälillä näyttelykorvausten ja tekijänoikeuksien vastustajat pehmenivät. Mistä se johtui?

Täytyy kysyä heiltä. Voi olla, että jossakin vaiheessa museot hyväksyivät, että taiteesta pitää maksaa. Nyt on jo normaali käytäntö, että museot budjetoivat jo etukäteen tekijänoikeuskorvaukset. Ilmeisesti siitä on tullut jo vakio.

Esimerkiksi edellä mainitun suuren näyttelyn  tapauksessa järjestäjät olivat valmiit neuvottelemaan. He pelkäsivät ennen kaikkea julkisuutta. Periaate oli, että jos et maksa tekijänoikeuksia taiteilijoille, olet varastamassa taiteilijoilta.

Mikä sinun asemasi tässä työssä oli?

Minun osuus koko toiminnasta oli olla taiteilijakunnan edustajana. Olin taiteilijana vaatimassa taiteilijoiden oikeuksia ja että muut kunnioittavat niitä oikeuksia, joita taiteilijalla on.

En ole juristi, en ole tekijänoikeusasiantuntija. Ainoa asema, joka minulla oli kokouksissa, oli edustaa sitä taiteilijaa, joka vaati oikeuksiaan. Se oli moraalinen asema, ja sen mukaan me vaadimme niitä oikeuksia, jotka laissa oli määritelty.

Minun ainoa mahdollisuuteni oli jatkuvasti nostaa esiin se tapa, jolla ihmiset tavalla tai toisella käyttivät toisen työtä hyödyksi ymmärtämättä, että joku on tehnyt sen.

Myös museoiden kanssa oltiin napit vastakkain, koska ne halusivat luoda suuria digitaalisia arkistoja, kun tekniikka ja internet olivat kehittyneet riittävän pitkälle. Tämä tapahtui 1990-luvun lopulla. Mistä siinä oli kyse?

Museot halusivat digitalisoida kuva-arkistojaan. Ei riittänyt, että niillä oli paikallinen museo ja paikallinen näyttely. Niillä oli valtava kuva-arkisto, jonka ne halusivat levittää maailmanlaajuiseksi. Heille oli selvää, että ei siitä täytynyt maksaa mitään. Eli taiteilijoiden olisi pitänyt antaa ilmaiseksi töidensä oikeudet; että se on kerta kaikkiaan yleishyödyllinen palvelu koko yhteiskunnan kannalta ja niin edelleen.

Yleisintä  oli, että vedottiin yhteiskunnalliseen hyvään. Ja siihen, millaisia uhrauksia taiteilijoiden pitäisi tehdä: että taiteilijoiden pitäisi luopua toimeentulostaan yleisen hyödyn nimissä. Ja aina vedottiin resursseihin. Meille lähetettiin budjetti, josta näkyi, että museoiden rahoitus oli häpeällinen, että niiden täytyi tulla toimeen sillä rahoituksella, mikä niillä oli. Ne vetosivat siihen, että taiteilijoiden pitäisi olla solidaarisia ja hyväksyä, etteivät saisi korvausta kuvien käytöstä.

Onko sinun aikakaudelta jäänyt joitakin asiakysymyksiä harmittamaan? Koetko ettei jotakin asiaa viety tarpeeksi eteenpäin?

Luulen, että taistelu on loputon. Esimerkiksi nettikeskustelukin tuli sen jälkeen, kun me luulimme, että museoiden kanssa on asiat selvitetty. Mutta sitten tulee uusi teknologinen mahdollisuus. Kaikki menee uusiksi. Tekijänoikeusoikeuslakeja joudutaan jatkuvasti soveltamaan niihin teknologisiin mahdollisuuksiin, joita kuvan levittämiseen on. Ja tämä menee koko ajan monimutkaisemmaksi ja vaikeammaksi.

Teksti: Lauri Holma

Taiteilijaseurojen aloitteesta vuonna 1987 perustettu Visuaalisen alan taiteilijoiden tekijänoikeusyhdistys Kuvasto täyttää tänä vuonna 30 vuotta. Kuvaston erikoishaastattelusarjassa Kuvaston toiminnassa mukana olleet henkilöt muistelevat yhdistyksen alkuaikaa ja sen aikaisia tekijänoikeuskeskusteluja. 

Katso sarjan aikaisemmat jutut:

Kuvasto oli toiveikkaan 80-luvun hedelmä – Haastattelussa Matti Peltokangas

Kuvasto lujitti asemansa 90-luvulla – Haastattelussa Maria Rehbinder