Kuvaston haastattelusarjassa tekijät kertovat, miten Pohjoismaiden ensimmäinen visuaalisen alan taiteilijoiden tekijänoikeusjärjestö syntyi ja kasvoi nykyisenlaiseksi kansainväliseksi toimijaksi. Kuvanveistäjä Matti Peltokangas oli läsnä Taidehallin Klubilla, kun Kuvaston perustamiskirja allekirjoitettiin. Peltokangas kuvailee kolmenkymmenen vuoden takaista taiteellista keskustelua ja muistelee, kuinka taiteilijan oikeuksiin liittyvät kysymykset olivat polttavia joskaan eivät itsestäänselviä.
Olit mukana allekirjoittamassa Kuvaston perustamiskirjaa Taidehallin Klubilla vuonna 1987. Ennen kuin tekijänoikeusjärjestö perustettiin, perustamiskirjan allekirjoittamista edelsi vuosikausia kestänyt keskustelu taiteilijoiden asemasta ja työstä. Miten kuvailisit ajan ilmapiiriä tekijänoikeuksien suhteen?
Kyllä siitä puhuttiin sillä tavalla tietysti paljon ja ikään kuin toiveikkaana, että jos tekijänoikeudet toisivat sitä pientä lisäansiota, jos kuvia käytettiin – kun niitä sitten kuitenkin käytettiin. Ja se tietenkin rupesi joskus vähän närkästyttämäänkin, että niitä aika surutta käytettiin monessa paikassa. Niitä saattoi ilmestyä jossain ja olla yhtäkkiä missä lie…
Kyllä siihen kuitenkin toivorikkaasti suhtauduttiin. Että se oli jotain uutta.
Aihe oli pinnalla. Siinä oli paljon sitäkin, että koettiin, että tässä tehdään kuitenkin työtä, melkein ilmaiseksi, melkein kuin talkootyötä, kun osallistutaan näyttelyyn, maksetaan suurin piirtein kaikki itse, eikä saada mitään korvausta. Näitä keskusteluja käytiin paljon ravintola Kosmoksessa ja Vanhan kuppilassa. Ja taiteilijoiden kesken. Ja tietysti niitä pohdittiin aina liittojen kokouksissa.
Lisäksi taiteilijoiden taloudellinen ja sosiaalinen asema yhteiskunnassa oli myös tapetilla. Muun muassa taiteilijapalkka puhutti. Näyttelykorvauksia oli alettu maksaa koti- ja ulkomaisista näyttelyistä maksaa vuonna 1977.
Kyllä. Silloin yritettiin pieniä puroja avata. Että jos vähän jostain tulisi jotain. Ne olivat kaikki taisteluja, näyttelykorvaukset ja muut.
Miten päädyit tilanteeseen, että olit perustamishetkellä mukana? Olitko siihen aikaan Suomen Kuvanveistäjäliiton hallituksessa?
Olin silloin Kuvanveistäjäliiton hallituksessa. Suomen Taiteilijaseuran piirissä kehiteltiin tätä ajatusta tekijänoikeuksien puolustamisesta. Mä olin Kuvanveistäliiton hallituksessa, ja sieltä valittiin sitten edustaja Taiteilijaseuran hallitukseen. Että olin ikään kuin kahdella pallilla, koska edustin siellä Kuvanveistäjäliittoa. Niin se muistaakseni meni. Siihen aikaan meitä oli sellainen porukka, jotka istuimme vähän joka paikassa. Siitä on yli 30 vuotta. En muista enää, ketä kaikkia meitä silloin oli hallituksessa.
Taiteilijaseuran piirissä koko idea Kuvastosta oli ikään kuin silloisen pääsihteeri Ulla Shackletonin ajatusten hedelmä. Ja Ulla oli se, joka oli ensimmäisenä asiamiehenä Kuvastossa.
Mutta näissä järjestöasioissa, kun tulee uusia asioita ja uusia taisteluja päälle, niin tahtoo unohtua. Nyt sellaiset järjestöjyrät ovat jo poissa. Muistan, että taiteilija Kari Jylhä oli pitkään Taiteilijaseuran puheenjohtaja – ja myöhemmin myös Kuvaston toiminnassa mukana. Meidät, jotka emme osanneet sanoa ei, valittiin siihen tekemään näitä päätöksiä.
Aina, kun tämmösiä isoja asioita tehtiin, niin kyllä sitten juhlittiinkin. Ja kaikki kunnia heille, jotka ottavat sydämen asiakseen lähteä ajamaan näitä asioita eteenpäin. He uhraavat paljon aikaa, jonka voisivat käyttää muuhun, taiteelliseen työhön esimerkiksi. Että he kuitenkin jaksavat vuodesta toiseen vääntää virkamiesten ja poliitikkojen kanssa. Se on kunnioitettavaa.
Kuvaston perustamiskirja allekirjoitettiin Taidehallin Klubilla 7.9.1987. Mitä muistat tuosta illasta?
Taidehallin Klubilla niitä silloin tehtiin. En minä muista ihan, että miten se oli, mutta siellä kaikki asiakirjat yleensä allekirjoitettiin. Minä en muista, ketä kaikkia siinä oli. Yritin sitä kysellä muiltakin, jotka olivat monessa paikassa, mutta kukaan ei muistanut. Silloin oltiin niin monessa liemessä mukana. Koska siellä oli vähän eri taiteilijajärjestöjen ja -liittojen edustajia, se oli vähän jakaantunut ikään kuin ympäri Suomea sillä tavalla, että siellä olisi ollut maan kattava edustus.
Illasta ei ole ilmeisesti olemassa valokuvia?
Ei ole, ei ole. En muista sieltä mitään sellaista. Minullekaan ei ole mitään sellaista dokumenttia jäänyt siitä. Tietysti oli pöytäkirjoja, mutta en niitä sitten säilytellyt.
Erik Enrothin tapaus ja oikeudenkäynti puhuttivat vielä 1980-luvullakin. Miten tapaus vaikutti tuon ajan keskusteluihin?
Kyllä siitä paljon puhuttiin. Kyllä se oli niin kuin esimerkkinä, että miten voi tehdä… Ja mitä voi saada asiaa ajamalla aikaan.
Järjestäytynyttä tekijänoikeuksien valvontaa myös vastustettiin aikanaan. Ilmiö oli uusi, eikä sen kaikkia seurauksia välttämättä pidetty taiteilijan kannalta hyvinä. Muistatko tai voitko kuvailla, mitkä vastustajien perusteet olivat?
Kyllä sitä epäröitiin silloin. Epäröitiin liittyä… Ja paljon tuli viestiä jopa museoilta, että heillä on määrärahat tiukilla ja että heidän kuvien käyttökin dramaattisesti vähenee. Koska pienillä määrärahoilla sielläkin mentiin. En tiedä, oliko se niin vai oliko se vain periaatteellinen vastustus vai mikä sitten. Mutta aluksi se oli sellaista.
Mutta se, mikä sitten tietysti tuli, kun Kuvastoon liityttiin ja kun joku otti yhteyttä ja halusi käyttää kuvaa, niin aika monesti kysyttiin, että oletko Kuvaston jäsen. Koska ne katso sitten, että kannattaako heidän maksaa. Se tuli maksulliseksi ja kalliimmaksi.
Ja se oli pelko myös monella taiteilijalla, jotka ei minun mielestä alkuaikana uskaltaneet liittyäkään. He pelkäsivät, ettei heidän kuvia käytetä ollenkaan. Se pelko oli aika voimakastakin. Ja kyllä sellaisia säikähtäneitä näyttelyjärjestäjiä olikin – että aluksi peruttiin kuvien käyttöä. En tiedä tapahtuiko sitä näyttelyvalinnoissakin, että haluttiin väistää Kuvasto-korvaukset. Ja kun pyydettiin esimerkiksi kesänäyttelyyn, niin näyttelyn pitäjät kysyivät, oletko Kuvaston jäsen. Ja monet kysyivät, että saavatko he käyttää kuvia ilman korvausta. Tällaista se oli. Kyllä se oli pikkuinen kynnyskysymys niille maksajille.
Alkuvaihe oli varovaista, ja moni mietti, liittyäkö vai ei, että käytetäänkö hänen kuvia enää ollenkaan. Mutta kyllä se oli iso puheenaihe, että kuulutko Kuvastoon ja jos kuulut niin miksi.
Sittemmin kysymys taiteilijan saamista korvauksista on tekijänoikeusmaksujen ja näyttelykorvausten osalta muuttunut lähestulkoon itsestäänselväksi.
Kyllä, sillä tavalla, että kyllä se on tarkasti seulottu, koska ei ole sellaista tullut, että olisi tarvinnut itse puuttua. Ja paljon tulee sellaista, että ”aijjaa, tuollakin ollut joku juttu esillä” – että kyllä seurantaa on. Ja kaikki tilitykset ja selvitykset ovat toimineet joka vuosi. Aina tulee mustaa valkoisella.
Minun ikäluokka Kuvastoon aika hyvin kuuluu. Ja nythän se alkaa olla, ettei siitä enää puhutakaan. Se alkaa olla itsestäänselvyys, alkaa olla jo automaattista. Ei ne nyt kuitenkaan niin isoja rasitteita ole kaikille. Toisaalta ymmärrän niitä museoita, joilla on valtava määrä kuvaa. Siellä se saattaa jonkin verran tuntua…. Mutta ei tuollaiset kesänäyttelyiden pitäjät. Kyllä ne maksaa.
Nykyään se menee ihan automaattisesti, jos sulla on joku kesänäyttely tuolla jossakin. Kyllä sieltä aina tulee näyttelykorvauksia. Että hyvin on mennyt perille. Eikä ole tullut missään kohtaan enää kyselyitä, että oletko Kuvaston jäsen. Ei mistään suunnasta. Ja nuorethan ovat niin valveutuneita, että sehän on selviö, että liitytään.
Lisäksi postikorttiasia oli esillä 1980-luvulla Kuvaston perustamisen aikaan. Museot myivät taiteilijoiden teoksia esittäviä postikortteja ilman, että taiteilijat saivat teostensa esittämisestä korvausta. Museot eivät kysyneet korttien myymiseen taiteilijoiden lupaa.
Se oli iso asia. Koska ne olivat kuitenkin jonkinlainen tulonlähde siinä sivussa. Ja sitten alettiin pelätä, että rahantulo loppuu kokonaan sieltä. Kyllä se jossain kohtaa vähenikin.
Se oli monelle aika hyvä tulonlähde. Jos joku näyttely meni hyvin, ja sieltä taiteilija otti sitten kuvia ja painatti niitä. Niistä tuli vähän rahaa, sitten kun ne tulivat Kuvaston piiriin. Mitä silloin museoista myytiin, niin kyllähän se joka markka ja penni oli siihen aikaan hyvä.
Jossain vaiheessa tuli yksityisiä yrittäjiä, jotka tekivät postikorttibisnestä. Ja niillä saattoi olla sellainen pieni ryhmä taiteilijoita, joiden kortteja he myivät. Kyllä he joutuivat niistä sitten maksamaan. En tiedä, minkälainen postikortti on nykyään. Postikortteja kun voi teettää niin halvalla ja levittää, jos haluaa.
Tuleeko sinulla mieleen joitakin omakohtaisia kouriintuntuvia kokemuksia tekijänoikeuskysymyksistä?
Ei ole tullut riitakysymyksiä vastaan. On joskus ollut jokin pieni huutokauppahomma, josta olisi pitänyt tulla jälleenmyyntikorvauksia. Mutta se oli niin pikkuinen, että ajattelin etten rupea siitä vääntämään.
Ja oli sellainenkin, että vuonna 1994 rakennettiin sisätilaan yhden minun teoksen viereen sellaiset säleiköt. Siinä oli vähän samaa kuviota ja tällaista. Ja minä en itse tiennyt mitään niistä. Niitä ihan kysymättä käytettiin. Se oli sitten eräässä firman julkaisussa, jossa ne esittelivät materiaaleja ja töitään. Siitä tuli kyllä kertakorvaus.
Teksti: Lauri Holma
Taiteilijaseurojen aloitteesta vuonna 1987 perustettu Visuaalisen alan taiteilijoiden tekijänoikeusyhdistys Kuvasto täyttää tänä vuonna 30 vuotta. Kuvaston viisi perustajajäsentä olivat: Suomen Taiteilijaseura, Taidemaalariliitto, Suomen Taidegraafikot, Suomen Kuvanveistäjäliitto ja Suomen Kuvataidejärjestöjen liitto.
