Maria Rehbinder tuli Kuvaston toiminnanjohtajaksi keväällä 1994, ja siitä alkoi Kuvaston kasvun vuosikymmen. Rehbinder viihtyi Kuvastossa 13 vuotta, joihin mahtuu tärkeitä tekijänoikeudellisia voittoja. Merkittävin niistä oli taideteosten jälleenmyyntikorvauksen saaminen EU-direktiiviin vuonna 2001.
Tulit Kuvaston toiminnanjohtajaksi vuonna 1994. Miten kuvailisit Kuvaston ja visuaalisen alan tekijänoikeuksien tilaa tuohon aikaan, yli 20 vuotta sitten?
Silloin olivat vanhat tekijänoikeusjärjestöt, kuten Teosto, jo vakiinnuttaneet asemansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Esimerkiksi musiikin käyttökorvaukset olivat jo täysin hyväksyttyjä. Mutta Kuvaston toiminta lähti vasta 80-luvulla alkuun. Kun tulin vuonna 1994, oli ollut todella kovat lamavuodet. 90-luvun alussa talous romahti, ja aloittaessani oli todella rankka lama. Se näkyi vielä esimerkiksi taidekentällä liikkuvan rahan vähyydessä: kuvataidekentän taloudellinen tilanne oli surkea. 80-luvun lopussa oli ollut taidemarkkinoiden nousukausi, näyttelyitä myytiin loppuun joskus jo avajaisissa. Kun lama iski 90-luvun alussa, kuvataiteen kysyntä romahti. Museoiden hankintamäärät romahtivat, pankit ja vakuutusyhtiöt, jotka ennen ostivat taidetta, lopettivat hankintansa. Koko kuvataidekentän rahoitus oli kriisissä.
Kun aloitin, Kuvaston tilillä oli todella vähän markkoja ja meillä oli velkaa. Tein suunnitelman, miten velat maksetaan pois, rahaa alkoi tulla sisään, ja tilintarkastajat katsoivat, että annetaan vielä yrittää vuosi.
Palasimme juurille, muiden kuvataidejärjestöjen yhteyteen Yrjönkadulle Galleria Sculptorin kellarin takahuoneeseen. Taiteilijajärjestöjen yhteisön ja tekijänoikeusjärjestöjen yhteisön tuki oli koko jutun avain. Kuvaston toiminnan vakiintumista tukivat kansalliset ja kansainväliset tekijänoikeusjärjestöt sekä muut kuvataidejärjestöt. Esimerkiksi Suomen Taiteilijaseura maksoi kesänäyttelyn näyttelykorvaukset ja kansainväliset järjestöt antoivat Kuvastolle osuuden tekijänoikeuskorvauksista valvontakuluina.
Kun aloitit toiminnanjohtajana, otit hoitaaksesi likipitäen kaiken Kuvaston työn. Muun muassa kuvien luvaton käyttö oli vielä vuonna 1994 yleistä, joten kuvankäytön valvonta oli olennainen osa työtä. Tekijänoikeudellisia teoksia saattoi olla luvatta esimerkiksi postikorteissa.
Minä olin silloin ainoa työntekijä. Kirjoitin laskut ja muuta, mutta ennen kaikkea oli tämä valvonta. Esimerkiksi eräs suuri näyttely, jossa kävi monta sataa tuhatta ihmistä. Kuvaston tilillä oli vähän rahaa, ja käytin sen hankkimalla opiskelijamatkalipun – olin siihen aikaan jatko-opiskelijana – siihen kaupunkiin, jossa näyttely oli, ja ostin näyttelypaikalta painotuotteita ja säästin kuitin. Sitten kävin tapaamassa toimitusjohtajaa ja laitoin painoon selvityspyynnön, kuinka paljon mitäkin painotuotetta oli tehty. Kirjapainosta tuli aikanaan faksi, jossa oli listattu kaikki painotuotteet tyypeittäin ja niiden määrät. Minulla oli kuitti, josta kävi ilmi kaikkien painotuotteiden yksikköhinnat, ja nämä oli ne materiaalit, joilla neuvoteltiin korvaukset. Se meni ihan sovinnollisena neuvotteluna. Sieltä tuli satojatuhansia markkoja, kansainvälisten sopimusten ansiosta Kuvaston kautta. Oli myyty kymmeniä tuhansia kappaleita painotuotteita, erilaisia postikortteja, julisteita ja painojäljennöksiä.
Miten päädyit työskentelemään tekijänoikeuksien parissa? Sinulla on vahva tausta kuvataiteissa, ja juridinen puoli täydensi taiteellista taustaa. Näinkö se oli?
Olin ensin lukenut taidehistoriaa, ja mun perhetausta on sellainen, että vanhempani olivat kuvataiteen keräilijöitä, ja minä kuljin heidän mukanaan taiteilija-ateljeissa, muun muassa Myllypuron ateljeissa asuneiden Ahti Susiluodon, Kari Jylhän, Jukka ja Marika Mäkelän luona. Paul Osipowin töitä meillä oli kotona. Kasvoin kuvataiteen parissa, ja vanhempani perustivat taidekeräilynsä pohjalle Galleria Brondan vuonna 1978. Olin siellä avustavissa tehtävissä näyttelynavajaisissa ja muissa yhteyksissä. Kuvataidekenttä oli mulle tuttu.
Tekijänoikeudet kiinnostivat mua kauheasti. Kun luin oikeustiedettä, ajattelin, että tekijänoikeusala on niin marginaalinen, ettei se elättäisi. Tein itse asiassa oikeustieteellisen lopputyön ympäristöoikeudesta. Ajattelin, että se on tulevaisuuden ala, ja olinkin ympäristöoikeuteen liittyvissä töissä jonkin aikaa. Mutta mun olisi pitänyt ymmärtää hyvin biologiaa ja substanssia, ja luonnontieteissä en ollut kovin vahva. Kuvasto oli minulle täydellinen. Koin, että mulla olisi paljon annettavaa. Ja taustani takia olin varmaan pätevä.
Pitkään ajanjaksoon 1994–2009, jonka olit Kuvaston toiminnanjohtajana, mahtuu tärkeitä tekijänoikeudellisia voittoja. Jälleenmyyntikorvaus kirjattiin Suomen lakiin 1995 ja oli muun muassa Kuvastossa tehdyn työn tulos. Vuonna 2001 päätettiin taiteen jälleenmyyntiä koskevasta EU-direktiivistä, joka asetti jälleenmyyntikorvauksen vaakalaudalle, mutta sekin kääntyi parhain päin. Miten direktiivitaistelu meni?
Suurin voitto oli saada se Euroopan unionin direktiiviin vuonna 2001. Suomella oli siinä avainasema – ja kieltämättä minulla oli siinä keskeinen rooli. Kaikki luulivat, että sitä ei saada läpi EU:ssa. Kuvataiteen järjestöt eivät olleet niin vahvoja kuin musiikkialan järjestöt, ja direktiiviä vastustivat kiivaasti Christie’s ja Sotheby’s ja niiden myötä Englannin poliittinen eliitti. Ei uskottu, että direktiiviä hyväksyttäisiin.
Koko ajan tein töitä Kuvastossa, joten työni perustui yhteistyöhön muiden kuvataidejärjestöjen kanssa. Mitään ei koskaan tehty yksin. Me järjestettiin Taidemaalariliiton kanssa Valkoisessa Salissa tilaisuus europarlamenttiehdokkaille – europarlamenttivaalit olivat juuri tulossa – ja tilaisuudessa tuotiin esiin, että direktiiviehdotus on kuvataiteilijoille tärkeä. Paikalle tuli europarlamenttiehdokas Heidi Hautala, jolla on vahvat siteet kuvataiteeseen. Heidi ymmärsi meitä. Hän näki, että kuvataidekenttä on direktiivin takana.
Miten Heidi Hautalan mukaantulo vaikutti?
Heidi edisti tätä parlamentissa. Mielestäni – ja tämä on vain muistikuva ja mielipide – Heidin yhteydet ja arvovalta vaikuttivat keskeisesti siihen, että saatiin komission, parlamentin ja Euoopan neuvoston kolmikantaneuvotteluissa ajettua tämä läpi.
Mutta sitä ennen tapahtui kaikkea. Suomen virallinen kanta oli kuvataiteilijoiden oikeuden puolella, ja silloin elettiin Suomen ensimmäistä EU-puheenjohtajakautta. Kerran viikossa oli valtioiden väliset neuvottelut, jossa oli [Euroopan unionin päätöksentekoprotokollaan kuuluvat] Coreper-neuvottelut aina keskiviikkoisin. Eurooppalaiset kuvataiteen tekijänoikeusjärjestöt perustivat Saksan VG Bildkunstin johdolla European Visual Artists -järjestön EVAn lobbaamaan direktiiviä. EVAn juristi kirjoitti meille muille tiistaisin ohjeet, miten hallituksen edustajat briiffataan. Suomen pysyvä edustaja Brysselissä sanoi, ettei häntä ole koskaan mistään asiasta lobattu yhtä paljon. Lobbasin joka viikko, miten jokaisen yksityiskohdan olisi Suomen kannan toteutumiseksi syytä mennä.
Meillä oli myöhemmin tilaisuus, jossa oli muita eurooppalaisia järjestöjä. Niiden edustajat sanoivat, ettei kukaan uskonut, että jälleenmyyntikorvausdirektiiviä saadaan aikaan. He sanoivat: ”And then came the Finns, our heroes.” Jälleenmyyntikorvaus saatiin siis aikaiseksi Suomen ensimmäisellä EU-puheenjohtajakaudella.
Iso-Britannia pysytteli pitkään jälleenmyyntikorvausten ulkopuolella, muun muassa edellä mainituista syistä. Onko mahdollista, että Brexit vaikuttaa tulevaisuudessa myös taiteen tekijänoikeuksiin, esimerkiksi jälleenmyyntikorvausten kautta?
Se on mahdollista. Britannialle tämä oli myrkkyä.
Ensimmäinen internet-käyttöä koskeva sopimus Nykytaiteen museon kanssa on vuodelta 1995.
Kyllä. Me oltiin kauhean ylpeitä siitä sopimuksesta. Kansallisgallerian lakimies Tuula Hämäläinen, jonka kanssa me ollaan yhä tekemisissä tekijänoikeusneuvostossa, oli silloin Ateneumin ja Nykytaiteen museon juristi. Nykytaiteen museo on aina ollut hyvin edistyksellinen kaiken digitaalisen käytön osalta, ja aloite tuli varmasti sieltä.
Internetistä tuli mieleeni: Aviomieheni ympäri puhui minut käyttämään nettiä joskus 90-luvulla. Hän kysyi, että olisiko jotakin, mitä haluaisin löytää. Sanoin, että olen kuullut Yhdysvalloissa kustannetusta jälleenmyyntikorvausta käsittelevästä kirjasta. Mieheni onnistui löytämään sen New Yorkin Columbian yliopiston kirjastosta, jonka luettelo oli jo netissä.
Kirjoitin yhteen kansainväliseen kokoukseen tulevalle yhdysvaltalaiselle kollegalle, että voisiko joku – olikohan jopa sähköpostikin käytössä – tuoda yhden kappaleen minulle. Kirja oli silloin ainoa englanninkielinen kirja aiheesta. Sain kirjan ja sen perusteella kirjoitin jälleenmyyntikorvaukseen liittyvän englannin- ja suomenkielisen materiaalin. Koska ei ollut direktiiviä eikä lainsäädäntöä, ei ollut myöskään mitään suomenkielistä lähdettä aiheesta. Totesin, että internet on aika hyödyllinen.
Onko joitain asiakysymyksiä, jotka ovat jääneet sinun aikakaudelta harmittamaan?
Näyttelykorvauksia emme saaneet pyörimään kovin hyvin. En sanoisi, että se jäi harmittamaan, mutta se oli asia, joka ei pyörinyt toivotulla tavalla. Keskityin silloin enemmän jälleenmyyntikorvauksen valvontaan, koska se oli yksinkertaisempaa. Lisäksi keskityin taideväärennöksiin. Koin, että taidehistoriataustani ansiosta pystyin sitä tekemään. Mun esitutkintapyynnöistäni alkoi muun muassa isä ja poika Minkkisen esitutkinta. Tein muitakin esitutkintapyyntöjä, olin tekemissä samojen ihmisten kanssa, joista Jouni Ranta kertoo kirjassa Vilpitön mieli. Muutamasta esitutkintapyynnöstä tulikin sitten rikosoikeudenkäyntejä.
Näyttelykorvaukset olivat vaikeita, ehkä siksi, että museoiden määrärahat olivat pieniä tai aika ei ollut vielä kypsä. Koin, että sen suhteen oli vaikeampi edetä. Ja aikaa oli rajallisesti, joten kaikkea ei voinut saada yhdellä kertaa toimimaan. Seuraajani ovat saaneet näyttelykorvauksen eteenpäin. Mutta minä koin, että se oli hyvin vaikeaa.
Millainen on henkilökohtainen suhteesi taiteeseen? Onko sinulla suosikkitaiteilijoita tai esimerkiksi taidehistoriallista aikakautta, johon huomaat palaavasi?
Olen lähtenyt liikkeelle maalaustaiteesta. Seuraavaksi avautui taidegrafiikka, sitten kuvanveisto – osittain sen takia, että me oltiin Sculptorin vuokralaisina ja näin kaikki niiden näyttelyt. Nykyään läheisin taidemuoto on arkkitehtuuri, mutta erityisesti nautin kokonaistaideteoksista, Gesamtkunstwerkeista, joissa yhdistyy arkkitehtuuri, huonekalut ja kuvataide, ja kaikki tukevat toisiaan.
Me siskoni kanssa hankittiin autiotalona ollut 1800-luvun empire-kartano, joka on itse korjattu ja sisustettu antiikilla, ei millään arvokkailla antiikkiesineillä vaan käyttöantiikilla ja nykytaiteella. Ehkä se on jotakin, mihin olen lapsuudessa kasvanut. Äitini oli koulutukseltaan arkkitehti ja loi meidän kodit, jotka olivat, kun taaksepäin ajattelee, eräänlaisia kokonaistaideteoksia. Siellä oli nykytaidetta, Andy Warholia, Osipowia, Hannu Väisästä ja monia aivan fantastisia taideteoksia. Ja nykyisessä työssäni Aalto-yliopistossa saan elää kokonaistaideteosympäristössä, jonka arkkitehdit ja sisustusarkkitehdit ja kuvataiteilijat ovat luoneet.
Suomalainen kuvataide on valtavan korkealaatuista. Voi olla iloinen ja ylpeä, kun sitä näkee.
Teksti: Lauri Holma
Taiteilijaseurojen aloitteesta vuonna 1987 perustettu Visuaalisen alan taiteilijoiden tekijänoikeusyhdistys Kuvasto täyttää tänä vuonna 30 vuotta. Kuvaston erikoishaastattelusarjassa Kuvaston toiminnassa mukana olleet henkilöt muistelevat yhdistyksen alkuaikaa ja sen aikaisia tekijänoikeuskeskusteluja.
Katso sarjan aikaisemmat jutut:
Kuvasto oli toiveikkaan 1980-luvun hedelmä – Haastattelussa Matti Peltokangas