Blogi

Kenen etua kuvataidealan kasvu palvelee?

Kuvaston puheenjohtaja Sade Kahra tarkastelee blogissa kuvataiteen toimialan kasvun suhdetta taiteilijan toimeentuloon. Puheenvuoro liittyy Uudistuva kuvataiteilijoiden järjestö –hankkeeseen, jonka tavoitteina on tiivistää järjestöjen yhteistyötä ja vahvistaa kuvataiteilijoiden edunvalvontaa.

Taiteen rahoituksen puolustaminen on tärkeää. Lisärahoitus voi mahdollistaa enemmän näyttelyitä, hankkeita ja apurahoja. Taiteilijan kannalta ratkaisevaa on kuitenkin, millä ehdoilla hän osallistuu niihin. Muuttuuko rahoitus korvatuksi työksi vai kasvaako toiminta kenties niin, että yhä suurempi määrä taiteilijoita tekee lisää palkatonta työtä ja kantaa itse suuremman taloudellisen riskin?

Edellisessä kirjoituksessani kysyin, mitä alan edunvalvonnassa halutaan muuttaa. Yksi tapa vastata kysymykseen on tarkastella kuvataiteilijoiden edunvalvonnan vakiotavoitteita, nimittäin pyrkimystä kasvattaa kuvataidealan julkista rahoitusta.

Mitä lisärahoituksesta seuraa?

Alankomaalainen taloustieteilijä (ja kuvataiteilija!) Hans Abbing esittää, että taiteen julkinen tuki voi kasvattaa taiteilijoiden määrää ilman, että heidän keskimääräiset tulonsa paranevat. Sari Karttunen tarkastelee tätä rakenteellisen köyhyyden ilmiötä Suomessa nuorille taiteilijoille tehdyn kyselyn pohjalta. Hyvin kehittynyt koulutus- ja tukijärjestelmä voi ylläpitää laajaa taidekenttää, vaikka mahdollisuudet ansaita taiteellisella työllä pysyvät niukkoina.

Abbingin selitysmalli auttaa kysymään, kenelle lisärahoituksen hyödyt päätyvät ja näkyvätkö ne taiteilijoiden tuloissa. Jos tekijöiden määrä kasvaa nopeammin kuin taiteilijoille tarjolla oleva rahoitus ja korvattu työ, taiteilijoiden keskimääräinen toimeentulo voi heikentyä, vaikka ala kasvaa.

Kuka seuraa koulutuksen valtakunnallista mitoitusta?

Valtiotieteiden pro gradu -tutkimukseni keskeinen havainto oli, että Suomessa kuvataiteen korkeakoulutuksen määriä ja taiteilijoiden työskentelyedellytyksiä ei juuri tarkastella valtakunnallisesti rinnakkain. Tutkimukseni vertailussa vapaan taiteen kandidaattikoulutuksen määrä oli väkilukuun suhteutettuna Suomessa noin kuusinkertainen Ruotsiin verrattuna. Vertailu ei kerro, mikä olisi Suomelle sopiva koulutusmäärä.

Haastattelujeni perusteella kuvataidealan edunvalvontajärjestöt osallistuivat koulutusmääriä koskevaan keskusteluun vähäisesti. Koulutusmääristä pitää keskustella julkisesti, koska niillä voi olla vaikutusta koko alan työehtoihin. Jos korvatun työn mahdollisuudet eivät lisäänny samaa tahtia kuin tekijöiden määrä, kilpailu kiristyy. Silloin taiteilijan on vaikeampi kieltäytyä palkattomasta työstä tai neuvotella paremmista ehdoista. Myös yhteisiä palkkio- ja sopimuskäytänteitä on vaikeampi vakiinnuttaa.

Opetus, tuotanto ja järjestötyö voivat avata taiteilijalle mielekkäitä tapoja käyttää osaamistaan. Työnkuva voi kuitenkin laajentua myös siksi, ettei taiteellisesta työstä saa riittävää toimeentuloa. Taiteilijan kannalta on iso ero siinä, laajentaako hän työnkuvaansa omasta halustaan vai paikatakseen toimeentuloaan.

Mistä tiedämme, että taiteilijan asema paranee?

Alan kasvun edistäminen ja taiteilijoiden ammatillisten etujen ajaminen voivat tukea toisiaan, mutta niiden välillä voi myös olla jännitteitä. Kun näyttelyitä ja hankkeita on enemmän, on syytä kysyä, tuleeko taiteilijoille samassa mittakaavassa lisää palkkioita tai lisätuloja. Yhtä lailla on kysyttävä, lisääntyvätkö korvatun työn mahdollisuudet sitä mukaa, kun koulutus lisääntyy ja alalle tulee uusia tekijöitä.

Toimiala voi kasvaa tai laajentua sitäkin kautta, että taiteilijat osallistuvat enemmän tutkimukseen ja kehittämistyöhön. Yhteistyö voi avata uusia mahdollisuuksia taiteilijoille, mutta sen mukana taidealalle voi siirtyä käytänteitä, joissa osallistujien erilaiset lähtökohdat jäävät huomiotta. Jos taiteilijan työajasta ei makseta, hanke saa tarvitsemansa asiantuntemuksen, mutta osallistumisen kustannus jää taiteilijalle.

Silloin kun edunvalvonnalla tavoitellaan alan kasvua, onnistumista pitäisi mitata sillä, paranevatko samalla taiteilijoiden työn ehdot ja mahdollisuudet ansaita työllään. Jos ala kasvaa, mutta taiteilijan on yhä vaikeampi saada työstään toimeentuloa, mitä kasvulla on hänen kannaltaan saavutettu?

Uudistuva kuvataiteilijoiden järjestö on Suomen Taiteilijaseuran ja sen jäsenliittojen käynnistämä valtakunnallinen kehittämishanke. Keskustelu hankkeesta koskettaa Kuvaston jäsenjärjestöjä ja edustamia taiteilijoita, vaikka Kuvasto ei ole kehittämishankkeen osapuoli. Kuvasto osallistuu keskusteluun kuvataiteilijoiden edunvalvonnan kehittämisestä ottamatta kantaa järjestöjen yhdentymisen puolesta tai sitä vastaan. Kolmiosaisessa blogisarjassa tarkastellaan edunvalvontaa, toimialan kasvun suhdetta taiteilijoiden toimeentuloon sekä jäsenyyden ja työnjaon merkitystä yhteiselle edunvalvonnalle.

Kirjoittaja 

Sade Kahra
valokuvataiteilija, Kuvaston hallituksen puheenjohtaja

Lähteet
Abbing, Hans (2002): Why Are Artists Poor? The Exceptional Economy of the Arts. Amsterdam University Press. Erityisesti luku 6.

Karttunen, Sari (2019): Self-Precarization and Structural Poverty: The Case of Finnish Grant-Oriented Visual Artists. Recherches sociologiques et anthropologiques 50(2), 27–51.

Kahra, Sade (2026): Glappet mellan högskolepolitik och kulturpolitik – dimensioneringen av bildkonstutbildningar i Finland. Magisterarbete i offentligt ledarskap, Åbo Akademi.

 

Blogisarjassa julkaistua

Ensin on sovittava, mitä muutoksia tavoitellaan