Suomessa on tehty valtava työ museoiden kokoelmien digitoinnissa. Kokoelmia on kuvattu, luetteloitu ja avattu digitaaliseen käyttöön vuosien ajan. Silti suomalaisen kuvataiteen näkyvyys verkossa riippuu edelleen liian usein siitä, löytyykö teosten tekijänoikeuskorvauksiin rahoitusta.

Museot kyllä haluaisivat tuoda kokoelmansa yleisön nähtäville. Monet taidemuseot ovat tehneet Kuvaston kanssa sopimuksen, joka mahdollistaa teosten esittämisen verkossa ja tekijänoikeuskorvausten maksamisen taiteilijoille. Yhteistyössä museoiden kanssa myös lupahinnastoa on kehitetty niin, että mahdollisimman monella toimijalla olisi mahdollisuus avata kokoelmiaan verkkoon yleisölle.

Silti osa digitoidusta kulttuuriperinnöstä jää edelleen pimentoon.

Tämä on kulttuuripoliittinen paradoksi. Yhteiskunta investoi taidekokoelmien digitointiin, mutta kaikkia digitoituja aineistoja ei pystytä tuomaan yleisön saataville. Lopputuloksena taiteilijat jäävät ilman korvausta, museot ilman toivottua näkyvyyttä ja yleisö ilman pääsyä osaan yhteisestä kulttuuriperinnöstämme.

Keskustelussa esitetään toisinaan, että tekijänoikeuskorvausten kustannus kuuluu yksin museoille. Toisaalta museot ovat perustellusti muistuttaneet, että kulttuuriperinnön digitaalinen saavutettavuus on laajempi yhteiskunnallinen tavoite. Jos kokoelmien verkkokäyttöä pidetään tärkeänä osana kulttuurin saavutettavuutta, olisi johdonmukaista tarkastella myös sen rahoitusta osana julkista kulttuuripolitiikkaa.

Tämä ei ole vain tekijänoikeuskysymys. Kyse on siitä, miten hyvin onnistumme hyödyntämään jo tehtyjä investointeja kulttuuriperintöön.

Kulttuuriperintöstrategian yhtenä tavoitteena on, että ihmiset pääsevät ajasta ja paikasta riippumatta kulttuuriperinnön äärelle. Digitaalisessa ympäristössä saavutettavuus ei kuitenkaan synny pelkästään digitoinnilla. Digitoitu aineisto on vasta alku. Saavutettavuus toteutuu vasta silloin, kun ihmiset voivat löytää, nähdä, käyttää ja tutkia aineistoja verkossa.

Siksi kysymys kokoelmataiteen digikorvauksesta on ennen kaikkea kysymys kulttuuriperinnön käytettävyydestä. Haluammeko, että jo digitoitu suomalainen kuvataide on kansalaisten, tutkijoiden, opiskelijoiden ja kansainvälisen yleisön saavutettavissa? Vai hyväksymmekö tilanteen, jossa osa kulttuuriperinnöstä jää näkyvistä, kunnes verkkojulkaisemiseen löytyy erillistä rahoitusta?

Digitalisaatio tukee myös taiteen kansainvälistymistä. Suomessa keskustelu kulttuurin kansainvälistymisestä alkaa usein siitä hetkestä, kun teos ylittää rajan. Tosiasiassa kansainvälistyminen alkaa paljon aikaisemmin. Se alkaa näkyvyydestä, löydettävyydestä ja mahdollisuudesta tutustua teoksiin siellä, missä ihmiset nykyään etsivät tietoa: verkossa.

Jos digitoitu kulttuuriperintö jää tekijänoikeusrahoituksen puutteen vuoksi näkymättömiin, kavennamme samalla suomalaisen taiteen mahdollisuuksia tulla löydetyksi. On vaikea rakentaa uusia yleisöjä, tutkimusyhteistyötä tai kansainvälisiä yhteyksiä sellaisen aineiston varaan, jota ei voida näyttää.

Tekijänoikeuskorvaukset eivät tässä mielessä ole kansainvälistymisen este, vaan sen edellytys. Kestävä kansainvälinen näkyvyys syntyy siitä, että myös taiteilijan oikeudet ja asema ovat osa järjestelmää.

Digitointityössä Suomi on jo onnistunut. Seuraava askel on varmistaa, että digitoitu kulttuuriperintö voidaan myös pitää näkyvillä.

Sade Kahra
Kirjoittaja on Kuvaston hallituksen puheenjohtaja

Lisää aiheesta:

Museoiden taidekokoelmien digitaalinen saavutettavuus nousi esiin eduskunnassa