Artikkelit

Taiteilija äänessä: haastattelussa Ars Fennica -ehdokas Tuomas A. Laitinen

Tuomas A. Laitinen. Kuva: Diana Luganski

Nykytaiteen museo Kiasmassa avautui 8. syyskuuta Ars Fennica 2023 -näyttely, joka esittelee Suomen merkittävimmän kuvataidepalkinnon ehdokkaat. 50 000 euron Ars Fennica -palkinto myönnetään taiteilijalle tunnustuksena korkeatasoisesta ja omaleimaisesta taiteellisesta työstä. Palkinnon saaja julkistetaan 22.11.2023.

Kuvaston edustama Tuomas A. Laitinen on yksi yhteisnäyttelyn viidestä taiteilijasta. Soitimme Tuomakselle syyskuussa onnitellaksemme häntä näyttelystä.

Hei Tuomas! Onneksi olkoon Ars Fennica -ehdokkuudesta ja -näyttelystä! Mitä sinulta nähdään näyttelyssä?

Näyttelyssä on esillä ultraääni-installaatio ja videoteos. Teoskokonaisuuden nimi on The Earth is the Ear of the Bear. Siinä on lähtökohtana pidempiaikainen ajattelu siitä, miten ihmiset ovat suhtautuneet muihin elämänmuotoihin ja erotelleet itseään niistä. Se liittyy jopa myyttisiin teemoihin. Muinaisissa kulttuureissa, myös nykyisen Suomen alueella, on joskus ajateltu, että karhun nimeä ei saa sanoa ääneen, vaan sen suhteen on pitänyt keksiä kiertoilmaisuja, koska uskottiin, että karhu kuulee kaiken. Teoksen nimi viittaa tähän: maailma on karhun korvassa.

Olen pitkään käyttänyt teoksissani ultraäänikaiuttimia, jotka mahdollistavat sen, että tilaan luodaan eräänlaisia ääniaaveita kaiuttimien avulla. Ääni tuntuu tulevan silloin sieltä tilasta eikä kaiuttimista. Katsojan tai kokijan oma liike vaikuttaa hyvin paljon siihen, miten teos avautuu. Mitä enemmän teokselle antaa aikaa ja omaa liikettä, sen enemmän se alkaa avautua. Jos olet koko ajan paikallaan katsomassa videota, koet ehkä vain pienen osan teoksesta. Tämä liittyy tietyllä tavalla ympäristön kuunteluun, miten kuuntelun avulla maailma ja erilaiset kuvitteluprosessit avautuvat.

Lähtökohta tulee oikeastaan suoraan niistä teoksista, joita olen tehnyt mustekaloille. Kyse on pohjimmiltaan kehojen toiminnasta eri mittakaavoissa ja ympäristöissä. Olen tutkinut mustekaloja ja miettinyt muiden elämänmuotojen toimijuutta viimeiset seitsemän vuotta. Vaikka tämä teokseni ei suoraan liity mustekaloihin, vaan on enemmän kerrostettu, jotenkin hybridinen, sen taustalla on kuitenkin tämä aiempi tutkimus.

Oliko sinulle heti selvää, millaisella teoksella tulet näyttelyyn osallistumaan? Miten prosessi lähti liikkeelle?

Tässä on aika suora jatkumo teoksista, joita tein viime vuonna Helsinki Contemporarylle, ja teokseen, jonka tein Helsinki biennaaliin vuonna 2021. Ajattelen aina, että siinä samassa paketissa on emotionaalinen ja materiaalinen kestävyys, kun uusien projektien sijaan kyseessä on jonkunlainen elämänjatkumo.

Tietyllä tavalla yritän tehdä nykyään niin, että tekeminen on vähemmän projektiorientoitunutta. Katson enemmänkin tarkkaan, mitä materiaaleja siinä materiaalisäkissä pyörii, ja sitä kautta syntyy usein uusia ideoita. Kieli ja materiaali – tai ideat ja materiaali – ovat hyvin symbioottisessa suhteessa työskentelyssäni tällä hetkellä. Tämä tarkoittaa, että teokset syntyvät sitä kautta, että olen esimerkiksi studiolla ja teen joskus asioita materiaalien kanssa, joita olen käyttänyt 15 vuotta sitten, ja niistä syntyykin uusi teos. Muuttuva ajankuva muuttaa myös suhdetta näihin materiaaleihin. Eli pyrin tuomaan sellaisen kierron ajatuksen praktiikkaan. Kiasman näyttelyn teoksen materiaalinen ilmiasu syntyi näiden kelojen kautta.

Olin pitkään sellaisessa projektilimbossa. Tuntui usein siltä, että taideteokset tai ajattelu oli aina instrumentalisoitava jonkun muun alan tiedon kautta. Kun nyt yritän päästä siihen, että ajattelen ehkä vähän enemmän eri mittakaavojen kautta. On jonkinlainen makroskooppinen skaala – tutkimus, jossa mietitään maailmanrakennusta ja johon voi sisältyä erilaisia tiedonmuodostuksen välineitä: esimerkiksi myyttisiä tarinoita, tiedettä tai filosofiaa. Monet tieteiskirjailijat tekevät niin, että luovat sen maailman ensin ja sitten voi tutkia sitä, mitä luodun maailman sisällä voi tapahtua. Teokseni toimivat hieman samalla tavalla. Yksittäiset ”teokset” ovat uutoksia siitä laajemmasta maailman tekeytymisestä.

Mitä Ars Fennica -ehdokkuus merkitsee sinulle?

Tämän tyyliset asiat oikeastaan vaan kannustavat siihen, että tekemistä haluaa jatkaa. Mullahan on aika kokeileva tapa työskennellä. En ole profiloitunut tietyn välineen kautta taiteilijaksi. Ehdokkuuden myötä tuntuu, että sellainen monimuotoisuuden malli tekemisessä saa kannustusta.

Tärkeää on tällä hetkellä, että olen kollegojen kanssa näyttelyssä samaan aikaan ja kaikki pystyvät näyttämään, millainen se taiteellinen praktiikka on ja minkälaista maailmaa he luovat.

Olet kertonut, että hyödynnät myös tekoälyä työskentelyssäsi. Mitä ajattelet tekoälystä ja millaisena näet sen luovien alojen tulevaisuuden kannalta?

Ensimmäisen varsinaisen prosessin, jossa teoksessa on käytetty tekoälyä kielen suhteen, aloitin vuonna 2016. Sen jälkeen on ollut kiinnostavaa nähdä, mitkä ovat ne mahdollisuudet ja uhat tekoälyn kehityksessä. Omien teosten kohdalla ajattelen, että käytän niin monia eri välineitä niiden suhteen ja tilannespesifisti. Joskus tekoälyn mahdollistamat kuviot tuntuvat siltä, että ne toimivat vain yhtenä kerroksena teosprosessissa. En tee kuitenkaan niin, että tekoälystä tulisi teoksen keskiö tai ainut tulkintahorisontti. Muutama vuosi sitten opiskelin, miten proteiinidatasta voidaan luoda visuaalisia rakenteita. Ja nythän se on muuttunut niin, että on olemassa jo tekoälyalgoritmi, joka pystyy ennakoimaan proteiinin 3d-mallien rakentumista.

Kielessä ja kuvan tekemisessä keskustelu menee aika usein oudoille urille ja sitä kautta huomio keskittyy pelkoihin. Tekoäly voi olla hyödyllinen, jos se voi optimoida tietynlaisia suuren teollisuuden jakeluprosesseja, eli vaikkapa teollista symbioosia, tai esimerkiksi toimia datan perkaajana lääketieteessä, kuten juuri edellä mainittujen proteiinimallien suhteen.

Taiteessa tullaan tietysti aina käyttämään uusimpia teknologioita. Mutta olisi hyvä miettiä, miten niitä käytetään ja minkälaisten eettisten kehysten sisällä niitä viedään eteenpäin. Sehän on varsin kuumottavaa, että koko kuvio tuntuu olevan muutamien valtavien yritysten hallinnassa.

Tekoälyn kehittämiseen liittyy myös tekijänoikeuskysymyksiä. Mitä tekijänoikeus sinulle merkitsee?

Yleisesti ottaen taiteilijana tämän kaltaisessa yhteiskunnassa tekijänoikeus tuo suojaa. Kaikki asiat, jotka suojaavat taiteilijoita tekemisen suhteen, ovat tietenkin tervetulleita. Tokihan nämä kaikki asiat tulevat muuttumaan, kun tulee erilaisia mahdollisuuksia tuottaa teoksia maailmaan. Silloin tietysti niitä asetuksia pitää tarkentaa ja neuvotella uudestaan. Nämä keskustelut muuttuvat koko ajan vaikeammaksi, kun toimitaan kasvavissa määrin kaoottisessa tiedon jakamisen kehässä, jossa on hyvin vaikea tietää, mistä asiat ovat lähtöisin. On selvää, että esimerkiksi tekoälyyn tarvitaan jonkinlaista sääntelyä. Mitä tapahtuu vaikka silloin, jos ääninäyttelijän ääni kopioidaan tekoälyn avulla ja hän kuulee oman äänensä julkisessa tilassa ilman, että olisi koskaan nauhoittanut kuulemaansa tekstiä?

Tämä fragmentaarinen aika on varmasti vaikuttanut siihen, että olen usein valinnut kollaasimaisen työskentelytekniikan, jossa monet asiat ja elämänmuodot voivat tulla saman teoksen piiriin. Tässä on joskus hyvänä puolena se, että maailman jatkumot voivat parhaassa tapauksessa kerrostua teoksiin monimuotoisesti. Käsittelen väitöskirjassani symbiooseja, eli yksinkertaistettuna sitä, mitä tapahtuu silloin, kun eri materiaalit, erilaiset kehot ja erilaiset tilat kohtaavat ja alkavat ikään kuin luoda mahdollisuuksia toisilleen.

Itselleni on kiinnostavaa miettiä, mitä kaikkia toimijuuksia tapahtuu, kun tekee vaikka lasin kanssa töitä. Siinä tilanteessa ovat monet voimat läsnä: painovoima, vaihtelevat lämpötilat, puhaltajan ote ja myös kun itse muovailee materiaalia. Näissä on liikkeellä samanlaisia kysymyksiä. Musta on aina ollut kiinnostavaa miettiä, mikä on se oma tahto ja tunne taiteilijana suhteessa siihen, miten käyttämäni tai työn alla oleva materiaali toimii maailmassa. Tehdessäni mustekalojen kanssa töitä suuri kysymys on: mitä on muiden kuin ihmisten tietoisuus ja minkälainen toimijuus heillä on maailmassa. Tämän kysymyksen johdattamana teen mustekaloille ehdotuksia, jotka ovat lasiveistoksia. Annan ne mustekalojen käyttöön ja seuraan, miten nämä elämänmuodot toimivat. Tässä on käynnissä jatkuva neuvottelu toimijuudesta ja tekijyydestä.

Minkä parissa tulet työskentelemään seuraavaksi?

Paljon on asioita, jotka tapahtuvat vasta 2026 tai 2027 ja joista en vielä tässä vaiheessa voi kertoa. Seuraavaksi olen menossa Okinawalle Japaniin kuvaamaan viimeisen teoksen mustekalojen parissa. Tehdään siellä yhteistyötä tutkijoiden kanssa ja työskennellään myös Okinawan vuorovesialtailla.

Ars Fennica -näyttelyn teos avasi rakentuessaan uusia mahdollisuuksia ja ideoita, joista varmasti versoaa vielä jotain uutta. Okinawa-prosessiin liittyen olen miettinyt paljon muiden elämänmuotojen unia ja niiden aivojen toimintaa.

Tuomas A. Laitinen, s. 1976 
www.tuomasalaitinen.com

Ars Fennica -palkinto

Ars Fennica -palkinnon jakaa vuonna 1990 perustettu Henna ja Pertti Niemistön Kuvataidesäätiö – ARS FENNICA sr., jonka tehtävänä on edistää taiteita avaamalla suomalaiselle kuvataiteelle uusia kansainvälisiä yhteyksiä, innostaa taiteilijoita heidän luovassa työssään ja  voimistaa suuren yleisön mielenkiintoa ja arvostusta kuvataiteisiin. 50 000 euron kuvataidepalkinto jaetaan joka toinen vuosi.

Ars Fennica -palkintolautakunta nimeää ehdokkaat ja kansainvälisen taideasiantuntijan, joka valitsee ehdokkaiden joukosta palkinnonsaajan. Tänä vuonna voittajan valitsee Tate St Ivesin johtaja Anne Barlow.

Myös Ars Fennica 2023 -näyttelyn yleisö voi äänestää omaa suosikkiaan. Yleisötunnustus jaetaan tammikuussa.

Ars Fennica 2023 -näyttely Kiasmassa 8.9.2023–28.1.2024

Kuvataidepalkinnon ehdokkaat: Henni Alftan (Suomi), Tuomas A. Laitinen (Suomi), Lap-See Lam (Ruotsi), Camille Norment (Norja), Emilija Škarnulytė (Liettua).