Kuvasto hankki viime syksynä Helsingin Taidelainaamosta viisi maalausta Suomen Taiteilijaseuran kanssa omistamaansa toimitilaan. Kevään aikana Kuvaston sivuilla julkaistaan haastattelusarja, jossa esitellään toimitilassa esillä olevat teokset sekä niiden tekijät.
Ensimmäisenä kysymyksiin vastaa Claude-teoksen maalannut kuvataiteilija Tapani Hyypiä (s. 1955).
Miten sinusta tuli kuvataiteilija?
Onhan siihen ollut aina jonkinlainen taipumus, lapsesta asti jatkunut kiinnostus tai veto. Muistan pyrkineeni koulusta päästyäni Ateneumiin, jonne en kyllä päässyt. Menin sen sijaan Vapaaseen Taidekouluun iltapiirustukseen, kun koulun teknisen työn opettaja sitä suositteli. En itse tiennyt taidekouluista mitään silloin. Vuoden olin siellä.
En oikeastaan tiedä, miksi se otti mulla aikansa. Jossain vaiheessa yritin opiskella yliopistossa jotain mutta päädyin aina piirustuksen laitokselle piirtämään. Lopulta se tuli väistämättä vastaan, ettei mulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin alkaa tehdä tätä tosissaan. Siitä on nyt 20 vuotta, kun aloitin uudestaan.
Koska en aloittanut heti parikymppisenä, sitä ehti kokeilla itseänsä pitkin matkaa. Tässä kun tulee sellaisia mahdottomalta näyttäviä tilanteita, niin niistä vaan sinnittelee. Ei ole mitään vaihtoehtoja, koska olen käynyt ne muut jo kokeilemassa. On vain pakko yrittää. Suurimmat ongelmat tulevat oman pään sisältä, muut käytännön ongelmat – taloudelliset, ammatilliset – on aina ratkaistavissa. Oma kykenemättömyyden tunne on aina se hankalin. Kun tuntuu, ettei ole enää mitään sanottavaa. Joku tarve on, mutta pitää löytää joku sellainen lähestymiskulma, että se lisäisi jotain tähän maailmaan. Toivoa ja ymmärrystä. Silloin tuntuu, että kaikki menee oikein.
Kuvaston hankkimassa Claude-teoksessa toistuu palkkimainen muoto, joka on mukana monissa maalauksissasi. Miten kiinnostus muotoon on syntynyt?
Mulla ei ole koskaan ollut sellaista lähtökohtaa, että miettisin tai ajattelisin ensin jollakin tavalla jopa kirjalliseen muotoon saatettavan ajatuksen, jota yrittäisin visuaalisesti kuvata. Pikemminkin se on pitkän prosessin tulos, 15 vuotta jatkunut pelkistämisen hidas prosessi. Samat elementit toistuvat uudestaan ja uudestaan teoksissa vähän samalla tavoin kuin musiikissa perusrakenteet, esim. valssin tahti tai 12-tahtisen bluesin kaava. Se on runko, jonka sisällä tapahtuu jotain. Se on vain tekosyy maalata. Joskus olen tuskastunut, mutta aika ajoin teoksista tulee sellaisia, että ne ilmaisevat taas selkeämmin tai paremmin jotain siinä muodossa.
Orgaaninen tyyli on syntynyt vahingossa, itse asiassa kirjaimellisesti. Taidekoulussa ollessani tuskaisena päätin, että maalaan sata maalausta. Jos sen jälkeen ei vieläkään näy mitään, niin sitten ei tule mitään. Mulla oli 25 x 25 senttimetrin kokoinen kovalevypala, joka sai olla maalauksista numero yksi. Ei mennyt kuin kolme maalausta, niin alkoi näyttää siltä, että tässä onkin jotain. Se oli ensimmäisiä kertoja, kun jouduin käymään hankalassa paikassa.
Maalaukset ovat aina pysyneet samankokoisina, neliönmuotoisina palasina. Jotenkin viihdyn pienessä. On joku yksinkertainen rakenne, jonka sisällä toimii. Maalasin isompiakin, ekspressiivisempiä maalauksia paljon, mutta tämä yhdenlainen tapa hahmottaa asioita ja jakaa pintaa pienissä teoksissa kulki rinnalla.
Claude on yksi, joka aukeaa jollain tavalla isommaksi. On mahdottoman vaikeaa siirtää tietyllä tavalla jokin isompaan kokoon. Tietoisesti suurentaminen ei onnistu, vaan isommat teokset ovat ihan omanlaisensa juttu. Siinä on liian paljon valmiina rakennetta häiritsemässä, ettei voi vapaasti edetä ja antaa maalauksen kasvaa omilla ehdoillaan. Mutta olen kuitenkin tehnyt suurempaan ja vielä isompaankin kokoon. Joku siinä on – en tiedä mikä ja millä tavalla – että se toimii. Jos ajattelen muusikkouden kautta, tuntisin olevani barokkimuusikko ja sillä selvä. En voi mennä vapaampaan tai improvisoivampaan soittamiseen, koska tuntuu siltä, että nämä rakenteet pitävät ajatukseni kasassa.
Maalaat kuitenkin esittävämpääkin?
Maalaan ihan maisemiakin. Värien käsittely niissä on tietyllä tavoin helpompaa. Voi vapaammin hengittää, koska tässä kohden väri yleensä merkitsee suoraan jo jotain. Sillä on ikään kuin jo paikkansa. Muissa maalauksissa värin merkitys pitää kasvattaa siihen maailmaan tyhjästä, mielikuvista, tunteista ja muista. Maisemassa voi vähän helpommin. Taivaalla on kuitenkin jotkut parametrit suunnilleen. Ei siinä mielettömästi pelivaraa ole, jotta maalaus näyttäisi maisemalta edelleen. Pinkki maa ilmaisee jo jotain muuta.
Claude-teoksen nimellä viittaat ilmeisesti Monet’seen. Miten nimeät teoksesi?
Se on yhtä tuskaa keksiä nimiä kaikille. Yleensä on joku mielikuva päässä jostain asiasta. Sitä ei pysty ilmaisemaan muuten kuin maalaamalla, sitä ei pysty sanomaan. Muutenhan sitä kirjoittaisi proosaa tai soittaisi.
Nimet saattavat liittyä siihen aikaan ja maalaushetkeen, tai sen aikakauden maalaustaiteeseen, josta olen ollut maalaushetkellä kiinnostunut. Claude ei ole kuitenkaan tulkinta Claude Monet’sta. Lähimmäksi voisi päästä, että siinä on joku tapa nähdä valo, joka sen aikakauden maalareilla oli ihan tietyissä teoksissa. Ei kuitenkaan tyylilajina. Niillä kaikilla on ollut omansa, mutta ne ovat silloin katsoneet valoa jostain suunnilleen samasta suunnasta. Ajatellaan, että nehän sitä valoa pelkästään maalaa. Mutta kaikkihan sitä maalaa, kun katsoo ketä tahansa renessanssin, keskiajan tai barokin ajan maalaria. Kaikilla on joku tapa nähdä valo. Ilja Repinillä on Tolstoista aivan loistava maalaus, jonka valosta näkee, että maalaus on maalattu ateljeessa. Aivan mystinen kokonaisuus, keinotekoinen, mutta maalauksessa on joku mielettömän hieno näkemisen väylä tai suunta.
Claude on esimerkiksi juuri tällainen maalaus. Siinä on monta maalausta. Yksi on New Yorkin Metropolitan-museossa sijaitseva Jan van Eyckin Marian ilmestys -maalaus, jossa on ihan mieletön valotapahtuma. En voi saavuttaa kuin sen tunnun siitä valotapahtumasta. Nimen otin kyllä Monet’lta. Annoin maalauksille yhteen aikaan maalareiden etunimiä. Joskus kaduttaa, miksi annoin ja miksen antanut jotain kuvaavampaa. Mutta silloin nimestä voisi tulla jollain tavalla runollinen, korni tai sentimentaalinen. Voisin yhtä hyvin antaa vain päivämäärän tai numeron. Koska ei teoksen tarvitse herättää yhtään mitään muuta kuin sen, mitä kukin vain katsoo suoraan ja näkee.
Miten pitkään yhden maalauksen valmistumiseen kuluu aikaa?
Mulla menee kauan, koska maalaan kauhean ohuita kerroksia ja useita. Maalaan ja annan maalauksen olla ja mietin. Yleensä seisotan maalauksia vuosia. Claudessa meni ehkä kolme vuotta. Lisään kerroksen johonkin tai maalaan kokonaan uusiksi ja sitten annan taas olla. Joskus sitä pystyy maalaamaan hurmioituneena kertamaalauksina, impastona. Mutta sitten tulee pakottava tarve, että jotain maalaus vaatii vielä. Otan kuvia välivaiheista ja joskus jälkikäteen katson, minkä takia menin maalaamaan. Jossain aiemmassa vaiheessa maalaus olisi ollut jo kohdillaan.
Kuulun niihin, jotka eivät heitä koskaan mitään pois. Jos tuntuu, että maalauksessa tarttuu alkuvaiheessa jotain, jos saa kiinnitettyä jonkun olennaisen asian – syvän, painavan ja itselle merkityksellisen – niin silloin maalausta voi roikuttaa vuosiakin. Jotenkin itse kasvaa siinä mukana. Ja joskus ne tulevat tosi hienosti, sitä etenee määrätietoisesti ja isojakin asioita saattaa muuttua, mutta ne menevät jotenkin kaikki kohdalleen.
Mistä tietää, milloin maalaus on valmis?
Se onkin konstikasta. Se ehkä tarkoittaa, että ei. Amerikkalainen Agnes Martin oli tosi hieno maalari ja sanoi hyvin: ”Kun katsot maalaustasi, niin kysyt mieleltäsi kyllä vai ei, ja mielesi vastaa. Jos mielesi vastaa kyllä, olet tehnyt mitä sinun pitikin tehdä.” Kamalan yksinkertainen asia. Kun omalta mieleltä kysyy kyllä vai ei, niin kyllä se sanoo selkeästi, kun rauhassa katsoo. Kun kysyt muiden mieleltä etkä omalta, onhan tämä hyvä vai ei, maalaus ei välttämättä enää siinä kohdin itselle kelpaisikaan. Mutta kun itseltään saa rauhassa kysyä, niin kyllä se sitten sanoo.
Mikä inspiroi sinua?
Maalaustaiteen historia ja luonto. Kyllä mä tuolla seisoskelen pitkiäkin aikoja ja taivaita tuijottelen. Kun maalaa, niin näköaisti herkistyy. Silloin näkee kamalasti joka paikassa kaikkea mielenkiintoista ja kiehtovaa. Sellaisia asioita, jotka sitten liittää jotenkin omaan elämäänsä ja kaikkiin muihinkin omiin kokemuksiin, joita saa kirjallisuudesta tai musiikista. Jollakin tavalla ne jäsentyvät päässä jonkunnäköiseksi mielikuvaksi jostain, mitä pitää maalata. Ne välineet tai nuotit, miksi niitä sanoisi, tulevat luonnosta.
Vanhoja maalauksia tulee tutkittua, kaikkea sieltä renessanssista vanhempaan, ja renessanssin ajastakin pohjoisempaa. Se oli jotenkin niin pitkälle vietyä, kun katsoo 1500-luvun alankomaalaisia maalareita. Jossain vaiheessa ajattelin, että ne olivat hirveän dogmaattisia ja jäykkiä. Nyt katson vain sitä värienkäyttöä. Ne ovat ihan satumaisen hienoja, en ole tajunnutkaan. Vaikka aiheet ovat olleet aina jotain raamatun allegorioita tai ruhtinaitten voimaa ja syvää hartautta ylistäviä, istutettuna sen aikaiseen ympäristöön. Se aikakausi on ollut semmoinen, että sieltä löytyy, se on ihan loputon eikä tyhjene koskaan.
Olen muutaman kerran käynyt Berliinissä, jossa on yksi Rafaelin pyöreä Madonna-kuva, joka on aivan satumainen. Siinä on vain sitä jotain, värisointu tai niiden yhdistelmä. Se on vain niin käsittämättömän hieno. Pelkästään sillä ihminen lunastaa paikan ihan missä vaan. Rafael ylittää koko sen aikakauden. Yhdessä maalauksessa hän loikkasi aivan tavoittamattomiin. Sen asian katsominen ei tule koskaan tyhjenemään millään tavalla siinä. Joku muu voi ajatella, ettei maalaus ehkä ole edes Rafaelin parhaimpia, mutta tämä on niin subjektiivista.
Vanhemman ajan maalaukset ovat vähän kuin luonto. Niistä on tullut osa luontoa eikä niihin liity enää mitään. Ne ovat ylittäneet aikakauden jo moneen kertaan.
Mitä sinulla on tällä hetkellä työn alla?
Helmikuussa on tulossa ryhmänäyttely Jätkäsaaren Huudossa Helsingissä ja huhtikuussa samalla ryhmällä Tampereella Mältinrannassa. Niihin tähdäten tässä työskentelen. Porissa oli syksyllä yksi toinen ryhmänäyttely ja Berliinissä aiemmin kesällä. Kauhean verkkaisesti pidän näitä. Olen kamalan hidas tekemään. Mikään ei meinaa kelvata itselle millään, mikä on hirveän rasittavaa. Mielelläni vaihtaisin päätä jonkun kanssa. Itsekritiikki haittaa näyttelyiden pitämistä, mutta täytyisi pitää yksityisnäyttelyitä enemmän. Heti kun on sopinut ajan, jäsentyy se oma tekeminen selkeämmin ja työ rytmittyy. Sillä tavoin saa vähän niin kuin vetoapua. Aina vain tuntuu siltä, että pitäisi olla jotain painavampaa sanottavaa.
Tämäkin on kausittaista. Nyt on ollut vähän sellainen kausi, että pitäisi löytää uusi tapa lähestyä. Se olisi tärkeintä, että maalaus menee taas johonkin, että löydän jotain löytämisen arvoista. Itse ei saisi kuitenkaan ikinä päättää muiden puolesta, mistä toiset pitävät.
Miten valmistaudut näyttelyihin?
Näyttelyihin valmistautuminen menee aina kauhun ja paniikin välimaastossa. Yksityisnäyttelyihin teen nykyään aina pienoismallin ihan mittakaavaan ja ripustan, jotta näen, miten paljon suunnilleen tarvitsen teoksia. Koska aina on se kauhu, etteivät työt riitä mihinkään. Koeripustamisesta huolimatta maalaukset näyttävät aina erilaiselta itse tilassa. Jotenkin se niiden sisäinen voima näkyy vasta paikan päällä, jolloin täytyykin tehdä jotain aivan muuta. Silloin on pakko astua katsomisessa yleisön puolelle.
Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolen. Jos olisi kerronnallisempaa tai kuvailevampaa, jotain muuta kuin vaikutelmaa tai tunne-elämys. Sen takia sitä on niin ankara itselleen ja siksi ei ole niin helppoa näyttää teoksia. Vähän sama kuin muusikoilla, joilla ilmaisu perustuu tunteensiirtoon. Ne saattavat olla aivan surkeita silloin, jos yhteyttä ei synny. Mutta kun yhteys toimii, niin se voi olla tosi hieno.
Tätä ei voi valita. Se vain tulee jotenkin se tapa, miten lähestyy. Niillä täytyy yrittää sitten mennä.
Tapani Hyypiä
Asuu ja työskentelee Helsingissä. Opiskellut Vapaassa Taidekoulussa piirustusta 1974-75 ja maalausta 1996-2000. Kuvaston taiteilija-asiakas vuodesta 2009. www.tapanihyypia.wordpress.com
