Google Art Project – taiteilijan näkökulma

Museoväki on ollut innoissaan Google Art Projectista, Google Cultural Instituten alla toimivasta verkkogalleriasta, johon museot eri puolelta maailmaa lataavat kuvia kokoelmissaan olevista taideteoksista. Suomalaisista taidemuseoista edustettuina ovat Ateneum ja Emma, kumpikin reilulla 50 teoksella. Yhteensä palvelussa on yli 45.000 teoskuvaa.

GAPia on hehkutettu väittämällä mm., että se madaltaa yleisön kynnystä lähestyä taidetta ja täten ”demokratisoi” taidekokemusta sekä täydentää konkreettista museokäyntiä. Muista verkkogallerioista GAP eroaa lähinnä siinä, että kuvien resoluutio on hyvin suuri ja että sivustolla hyödynnetään Googlen Street View -teknologiaa, jonka avulla museossa voi tehdä virtuaalisia kävelykierroksia.

Googlen palveluun liittyy myös seikkoja, jotka tekevät siitä taiteilijoiden tekijänoikeuksista huolehtivan näkökulmasta kiinnostavan. Googlen sopimus museoiden kanssa on salainen, joten sen tarkka sisältö ei ole yleisesti tiedossa. Sen perusteella, mitä pikkulinnut ovat laulaneet, Google ilmeisesti edellyttää, että kaikkien palveluun tulevien teosten tekijänoikeudet luovutetaan ikuisesti, rajoittamattomasti, peruuttamattomasti ja ilmaiseksi Googlelle. Spekuloin seuraavaksi, mitä tämä tarkoittaisi taiteilijan näkökulmasta.

Oikeuksien luovutus olisi siis lähes absoluuttinen. Google voisi tehdä kuvilla tulevaisuudessa mitä tahtoo, myös antaa niitä kolmansille osapuolille vaikka maksuakin vastaan. Google ei suorittaisi tekijänoikeuden saannosta minkäänlaista korvausta, vaan oikeudet tulisi luovuttaa ilmaiseksi. GAPin sivujen mukaan Google itse pidättää oikeudet tuottamaansa Street View -kuvastoon. Lisäksi yleiset käyttöehdot rajoittavat Street View -kuvien kopioimista tai levittämistä. Tiivistäen: kun sisällön tuottaa Google, oikeudet pysyvät tekijällä, mutta kun sisällön tuottaa joku muu, oikeudet luovutetaan Googlelle.

Toistaiseksi suomalaiset museot ovat toimittaneet GAPiin teoksia vain sellaisilta taiteilijoilta, jotka eivät enää ole tekijänoikeudellisen suojan piirissä. Muualla maailmalla museot ovat kuitenkin jo lisänneet palveluun lukuisia sellaisia teoksia, joiden tekijänoikeudet ovat vielä voimassa. Näissä tapauksissa museo on luonnollisesti tarvinnut tekijänoikeuden haltijan siunauksen.

Taiteilijan ammatissa yksi tärkeimmistä virstanpylväistä on teoshankinta museoon, sellaiseen museoon, jonka kokoelmaa taiteilija itse ja hänen kollegansa pitävät korkeatasoisena. Teoshankinta tarkoittaa sitä, että taiteilijan työtä pidetään arvossa taidekentän korkeimpien laadunvartijoiden taholta. Varsinkin nuoremmalle taiteilijalle se näin toimii usein myös sysäyksenä uralla eteenpäin.

Normaalitilanteessa museo ei vaadi oikeuksien luovutusta teoshankinnan yhteydessä. Tekijänoikeuslain nojalla museo kun saa vapaasti näyttää hankkimaansa teosta yleisölle. (Poikkeus tästä on AV-teos, joka myydään rajoitetun esitysoikeuden kanssa.) Sikäli kun teosta käytetään muulla tavoin, esim. postikorteissa, tämä korvataan erikseen. Myös teosten esittämisestä museon verkkosivuilla suoritetaan oma korvauksensa.

Asetelma kuitenkin muuttuu radikaalisti, jos museo haluaa taiteilijan kuvat Google Art Projectiin. Google ei neuvottele omista ehdoistaan. Miten taiteilija kokee tilanteen, jossa museo pyytää luovuttamaan teoksen oikeudet äärettömästi, peruuttamattomasti, ikuisesti ja ilman korvausta monikansalliselle jättiyritykselle? Kuinka epäsymmetrinen taiteilijan neuvotteluaseman tuossa tilanteessa täytyykään olla. Pyynnön esittää taiteen asiantuntijaorganisaatio, johon taiteilija luontaisesti haluaa säilyttää hyvät suhteet. Useimmilla taiteilijoilla ei ole suoranaista tarvetta ”pysyä väleissä” Googlen kanssa, mutta entä Emman? Tai MoMan? Tai niiden 150 muun museon kanssa, jotka palvelussa ovat edustettuina? Jos museo on päättänyt, että läsnäolo GAPissa on tärkeää, onko taiteiijan näkökulmasta kyseessä enää aito valintatilanne vai tarjous, josta ei oikeastaan voi kieltäytyä? Mitä jos tulevaisuudessa kokoelmaoston yhdeksi ehdoksi asetetaankin oikeuksien luovutus Googlelle?

Google Art Projectin Street View-palvelu on toteutettu siten, että ne teokset, joiden oikeuksia ei ole luovutettu Googlelle, on näkymässä sutattu. Virtuaaligalleriassa kulkeva katsoja huomaa, että tuossa on teos, mutta ei pääse näkemään sitä. Katsomiskokemuksen logiikka korostaa niitä oikeudenhaltijoita, jotka eivät ole suostuneet palvelun ehtoihin. Samalla kun heidän kieltäytymisensä tehdään näkyväksi, heidät itsensä tehdään äänettömiksi. Sutatun teoksen kohdalle ei voi laittaa tekstiä: ”Olisin halunnut laittaa teokseni tähän virtuaalimuseoon, mutta en voinut suostua Googlen ehtoihin, koska ne ovat mielestäni kohtuuttomat”. Voihan taiteilija olla hyvinkin halukas näyttämään teoksiaan verkossa, mutta pitää Googlen vaatimaa hintaa liian kovana. Sillä loppujen lopuksi juuri tästä on kysymys: Google vaatii taiteilijalta maksua immateriaaliomaisuuden luovutuksen muodossa. Oikeuksien luovutus on kynnysraha, jonka taiteilija maksaa museon puolesta.

Verkko on muuttanut ja tulee edelleenkin muuttamaan käsityksiämme siitä, miten taidetta katsotaan ja kulutetaan. Tällä on väistämättä seurauksia myös tekijänoikeuksien hallinnointiin ja niihin sopimuksellisiin ratkaisuihin, joiden avulla teoksia yleisön saataville tulevaisuudessa tuodaan. Se, mitä aikaisemmin on ehkä pidetty vaikeana tai mahdottomana toteuttaa, saattaa muuttuneessa maailmassa muuttua mahdollisuudeksi, jopa itsestäänselvyydeksi.

Olennainen kysymys on, millä tavoin tuo tulevaisuus tehdään todeksi. Mitkä ovat pelisäännöt? Kysymys ei ole siitä, että pitäisin huonona sitä, että museot laittavat taideteosten kuvia nettiin, tai GAPia huonona palveluna. Päinvastoin, virtuaaligalleriat ovat varmasti osa museoiden tulevaisuutta. Virtuaaligalleriat tuottavat museoille ja yleisöille monenlaista lisäarvoa. GAP on käyttäjän näkökulmasta monessa suhteessa oiva sivusto. Pidän kuitenkin outona, että taiteilija ei saa teostensa käytöstä mitään korvausta. On kohtuutonta, että oikeuksia vaaditaan enemmän kuin sopimuksen kohteena olevan palvelun kannalta on tarpeellista. Hämmästelen ”hyväntekeväisyysprojektia” – sillä tätä Google Cultural Institute väittää olevansa – joka ahnehtii itselleen massiivista oikeussalkkua museoita juoksupoikina käyttäen.

Yleisemmällä tasolla voisi myös pohtia, mikä on visiomme kulttuurin tulevaisuudesta. Täytyykö jokaisella museolla maailmassa olla täsmälleen samanlainen kokoelmaportaali? Miksi museon ja yleisön väliin tarvitaan ylikansallinen yhtiö universaaleine sopimusehtoineen? Haluammeko kulkea kohti tulevaisuutta, jossa muutama globaali konglomeraatti omistaa oikeudet suureen osaan ihmiskunnan kulttuurisesta DNAsta ja mahdollisesti kontrolloi pääsyämme sen ääreen? Kuinka hyvin keskitetyt globaalit ratkaisut soveltuvat taiteeseen, joka perusolemukseltaan on rönsyävää, individualistista, hajautettua ja usein paikallistakin? Kuinka tiedon- ja sananvapaudet toteutuvat, jos kirjasto- ja arkistotoimi jätetään yksityisten yritysten tehtäväksi?

GAPin faq-sivuilla todetaan, että kuratoriaalinen työ kuuluu museoille. Google ei valitse teoksia, museot saavat itse päättää vapaasti mitä palveluun laittavat. Mutta onko Googlella sensuurioikeus? Onko salaisessa sopimuksessa pykälä, joka mahdollistaa vaikkapa ”loukkaavan” tai ”sopimattoman” aineiston poistamisen Googlen yksipuolisella päätöksellä ja tulkinnalla siitä, mikä on ”loukkaavaa” tai ”sopimatonta”?

Jaakko Rustanius
puheenjohtaja
Visuaalisen alan taiteilijoiden tekijänoikeusyhdistys Kuvasto ry