Ars Fennica –ehdokas Maija Blåfield on taiteilija, joka näkee tarinoita tapahtumissa

Helsinkiläinen kuvataiteilija ja elokuvantekijä Maija Blåfield (s. 1973 ) on tänä vuonna yksi Ars Fennica -palkintoehdokkaista. Kaikki ehdokkaat esittäytyvät Nykytaiteen museo Kiasmassa lokakuun puolivälissä avautuneessa ryhmänäyttelyssä, ja palkinnonsaaja julkistetaan helmikuussa 2018. Kuvaston haastattelussa Blåfield kertoo Ars Fennica -näyttelyyn valmistuneesta elokuvastaan ja työskentelystään sekä siitä, millaisia tekijänoikeuskysymyksiä hän on projekteissaan kohdannut.

 

Ars Fennica –näyttely avautui Kiasmassa 13. lokakuuta. Mitä sinulta nähdään näyttelyssä?

Ars Fennicassa minulta on esillä uusi teos Tuhoutumisesta ja säilyttämisestä (Katso elokuvan traileri). Se on 34-minuuttinen episodielokuva, joka koostuu kuudesta erillisestä tarinasta, joiden kerronta vaihtelee essee-elokuvasta suoraan dokumentaarisuuteen.

Tarinoissa nähdään niin sienten seksikohtaus kuin sightseeing-kierros ilmastonmuutokseen arktisilla Huippuvuorilla. Pohjimmiltaan elokuva kertoo inhimillisyydestä. Teoksen tarinat sijoittuvat tuhoutumisen ja säilyttämisen väliin jääviin hetkiin, mutta elokuva ei suoraan kerro ympäröivästä maailmasta, vaan siitä miten ihminen tässä ajankohtaisessa tilassa elämisen kokee.

Elokuvan tarinat on kaikki kuvattu eri lokaatioissa, ne ovat eri tyylisiä, mutta kaikki ovat eri tavoin dokumentaarisia tai perustuvat tositapahtumaan. Kävin kuvaamassa mm. Huippuvuorilla, Itävallassa, Tukholmassa ja Etelä-Savossa. Itse kuvaamieni osuuksien lisäksi osassa tarinoita elokuvaajana toimi Päivi Kettunen.

Kuvasimme muuten Päivin kanssa yhden tarinan myös New Yorkissa, vaikka tuo osuus jäikin päähenkilön henkilökohtaisista syistä lopullisesta teoksesta pois. Kun mukana on oikeita ihmisiä oikeine elämineen, on vastuullinen työskentely tärkeää ja oikeudellisten seikkojen lisäksi päätöksiin vaikuttavat myös inhimilliset tekijät. Käyttämättä jäänyttä osuutta on turha jäädä sen kummemmin suremaan, koska ei tätä työtä voi muuten tehdä.

Maija Blåfield: Tuhoutumisesta ja säilyttämisestä, 2017, elokuvaprojisointi. On Destruction and Preservation, 2017, filmprojection.

Ars Fennican ehdokasesittelyssä sinua kuvataan sekä dokumentoijaksi että mediataiteilijaksi. Miten kuvailisit työtäsi?

Teen teoksia, jotka ovat usein muodoltaan elokuvia ja itse määrittäisin ne dokumenttielokuviksi. Työlleni on keskeistä tarinoiden näkeminen tapahtumissa. Ympärillämme tapahtuu koko ajan hyvin erilaisia tarinoita, riippuen mistä vinkkelistä niitä katsoo. Koen sen fiktiivistä kerrontaa kiehtovammaksi.

Kuvataiteella on Suomessa perinteisesti aika kapea yleisö, mikä on minusta sääli. Vaikka taide olisi sisällöllisesti kunnianhimoista, ei sitä mielestäni tarvitse kokea niin sanotusti vaikeaksi. Esim. taide-elokuvaa seuraa huomattavasti laajempi yleisö kuin nykytaidetta, mutten näe syytä, miksei sama yleisö voisi olla kiinnostunut myös kuvataiteesta.

Itse pidän taiteenlajien rajoja melko epäoleellisina. Teen työkseni teoksia, ja niitä näytetään siellä, mistä niille löytyy esityspaikka. Koska tulen itse kuvataiteen piiristä, on esityspaikkakin usein siellä, mutta olen myös iloinen, jos elokuviani näytetään televisiossa, festivaaleilla tai muissa monimuotoisemman yleisön esityspaikoissa. Ei teoksesta tule enemmän tai vähemmän taidetta sen mukaan, missä se esitetään.

Elokuvallisten juttujen lisäksi teen monenlaisia asioita. Tekemiseni ei ole niinkään tekniikka- vaan sisältölähtöistä, ja kukin teos löytää oikean muotonsa. Tällä hetkellä minulla on mm. menossa projekti ”Tienpiennartarinoita”, jota julkaisen Instagramissa. Teoksen julkaisu on tosin Ars Fennica -näyttelyn kiireiden takia ollut tauolla, mutta jatkuu taas syksyn kuluessa.

Minkälaisesta projektista on kyse ja käykö siitä ilmi, että kyseessä on nimenomaan taideprojekti? Entä miten usein julkaiset kuvia?

Kyseessä on valokuvien ja kirjoituksien kokonaisuus, jota julkaisen Instagramissa vuoden aikana. Kuvat ovat vuosilta 1983-2017, ja vaikka ne teknisesti ovatkin snapshot-kuvia tai jopa vahingonlaukauksia, ovat ne ja niihin liittyvät kirjoitukset oman teoksen määritteeni täyttäviä. Ne eivät siis ole kuvia, joita muuten julkaisisin sosiaalisessa mediassa.

Instagram valikoitui teoksen alustaksi käytännön syistä ja arkisen valokuva-albumimaisuutensa vuoksi. Minulle on kertynyt paljon julkaisematonta kuvamateriaalia, koska pelkkä hyvä kuva ei ole vielä mikään peruste sen julkaisulle ja saatan siksi odottaa pitkäänkin, että löydän kullekin kuvalle oikean kontekstin. Tämä on vähän sellainen proggis, jossa voin käyttää kuvia, jotka edelleen odottelevat oikeaa paikkaansa.

Sen lisäksi, että olet Kuvaston taiteilija-asiakas, kiersit viime syksynä Kuvaston kanssa oppilaitoksissa puhumassa tekijänoikeuksista visuaalisen alan opiskelijoille. Mikä innosti sinut mukaan oppilaitosvierailuille?

Näin jossakin ilmoituksen asiasta ja mieleeni tuli, että hei minullahan voisi olla tähän liittyen sanottavaa. Omassa työssäni lähestyn tekijänoikeuksia aina kunkin projektin myötä eteen tulevien tilanteiden kautta ja siten minulle on kertynyt käytännön kokemusta tekijänoikeuksiin erilaisista näkökulmista.

Vierailujen oppilaitokset olivat erilaisia ja opiskelijoiden kysymyksissä oli siten myös laaja skaala. Kaikilla vierailuilla tuli esiin jotain myös itselleni uutta. Muistutin oppilaille, että kannattaa hyödyntää erilaisten taiteilijajärjestöjen tarjoamia palveluita, eikä ainoastaan maksaa niiden jäsenmaksuja, minkä monet ammatissa toimivat taiteilijat tuntuvat unohtavan. En esimerkiksi itse tiennyt, että Kuvastosta saa myös ilmaista tekijänoikeudellista neuvontaa. Sehän on iso etu.

Kuvasto tosiaan antaa tekijänoikeusneuvontaa lähes päivittäin sekä taiteilijoille että taiteen käyttäjille. Minkälaisiin tekijänoikeuskysymyksiin olet itse törmännyt urasi aikana?

Yleensä kysymykset ovat kovin projektikohtaisia ja tulleet työni varrella vastaan, eivätkä siten anna kovin yleistä kuvaa aiheesta. Jollekin toiselle ne voivat näyttäytyä erilaisina.

Esimerkiksi liikkuvan kuvan teoksessa käytettävän musiikin Teosto-maksuilla voi olla myös taiteellisia vaikutuksia. Itse tykkään ylipäätään, että rajoitukset ovat luovuutta lisääviä. Jos kaikki olisi mahdollista toteuttaa, voi päätöksen tai valinnan tekeminen olla vaikeaa. Jos esimerkiksi taloudellisia rajoituksia ei olisi, voisi tekijä käyttää musiikkia kritiikittömämmin, mikä ei välttämättä johda hyvään lopputulokseen.

Esimerkiksi lyhytelokuvaan Kulta-aika halusin jonkinlaisen teemasävelmän, mutta musiikin tilaaminen ja tekijänoikeusmaksut eivät mahtuneet budjettiin. Vaikka kuinka haluaisinkin tukea musiikintekijöitä, on tyhjästä paha nyhjäistä. Minulla oli toiveena yksinkertainen ääni, joka olisi vähän kuin musiikin ja äänen välimaastosta. Päädyimme äänisuunnittelija Olli Huhtasen kanssa ratkaisuun, jossa viheltämällä toteutettu aivan pieni, muutaman nuotin sävelkulku toistuu teemana koko elokuvan läpi. Se ei ole tekijänoikeuksien alaista musiikkia ja oli erittäin edullinen toteutumiskustannuksiltaan, mutta sisällöllisenä ratkaisuna olen siihen hyvin tyytyväinen. Kulta-aika on tällä hetkellä nähtävissä Yle Areenassa, josta tätä ratkaisua voi käydä kuuntelemassa.

Ars Fennica -ehdokkaina on sinun lisäksesi viisi muuta taiteilijaa, miltä ehdokkuus ja tunnustus tuntuvat?

Me kaikki ehdokkaat olemme voittaneet jo nyt hyvin paljon. Ars Fennicahan ei aina välttämättä sisällä näyttelyä, mutta tänä vuonna sisältää. Neljän kuukauden näyttely Kiasmassa on todella hyvä juttu, ja se tavoittaa laajan ja monipuolisen yleisön verrattuna useimpiin kokeellisen taide-elokuvan levitysmahdollisuuksiin Suomessa. Esittämisen puitteet ovat siellä myös tekniikan ja henkilökunnan osaamisen puolesta todella hyvät. Teostani varten on näyttelytilaan rakentunut pieni elokuvasali.

On myös ollut helppoa olla ajattelematta koko kilpailuasiaa, kun koko vuosi on mennyt niin intensiivisesti näyttelyn tekemiseen. On ollut myös mukavaa tutustua kanssaehdokkaisiin ja tunnelma on näyttelyripustuksessa ja yhteisissä tilaisuuksissa ollut tosi hyvä.

Olen viime vuosina esittänyt aika varauksellisesti teoksia näyttelytilassa videoprojisointina. Harva näyttelytila soveltuu akustisesti elokuvan äänentoistoon ja monessa esityspaikassa pienet resurssit aiheuttavat ongelmia. Olen siksi viime vuosina etsinyt myös muita esittämisen mahdollisuuksia audiovisuaalisille teoksilleni. Yhdessä järjestämässäni yhteisnäyttelyssä mukana olleet videoteokset esimerkiksi saattoi QR-koodin kautta katsoa omasta kännykästään.

Tältä pohjalta tuntuu todella ylelliseltä saada tehdä Ars Fennicaan näyttelytilassa projisointina näytettävän teoksen, ja olen siitä todella kiitollinen. Kiasmassa voin olla varma, että teos myös toistuu yleisölle sellaisena, miksi se on tarkoitettu. On ollut myös hauskaa saada katsojilta henkilökohtaista palautetta. Yritän jatkossa itsekin ottaa tavaksi lähettää terveisiä tekijälle, kun näen jotain itseäni vaikuttanutta. Tässä aika yksinäisessä työssä on palkitsevaa saada kuulla, että olen onnistunut välittämään eteenpäin katsojaa koskettaneen kokemuksen.

 

Maija Blåfield
Asuu ja työskentelee Helsingissä. Kuvaston taiteilija-asiakas vuodesta 2012. www.maijablafield.com

Ars Fennica –näyttely Nykytaiteen museo Kiasmassa 13.10.2017 – 18.2.2018

Traileri Maija Blåfieldin teoksesta Tuhoutumisesta ja säilyttämisestä

Maija Blåfieldin lisäksi vuoden 2017 palkintoehdokkaina ovat Pekka ja Teija Isorättyä, Perttu Saksa, Kari Vehosalo ja Camilla Vuorenmaa. www.arsfennica.fi