Taiteen arvosta

ARCO-taidemessut Madridissa helmikuussa 2015. Kuva: Fernando Cortes / Shutterstock.com

Kansanedustaja Elina Lepomäki kävi joulun alla taiteen arvosta twiittikeskustelua, johon minäkin lyhyesti osallistuin. Lepomäen mukaan taiteen arvon paras ja oikeastaan ainoa objektiivinen mittari on sen hinta. Aihe ansaitsee perusteellisemman kommentin kuin 140 merkkiä.

Kansanedustajan puhe objektiivisesta taiteen arvon mittaamisesta varmaan särähti monen korvaan jotenkin vanhanaikaisena. Kun mittariksi vielä ehdotettiin rahaa, sosiaalisen median kuohahdus oli valmis. Aihetta voi tarkastella useastakin näkökulmasta. Kuinka hyvä mittari hinta on taiteen arvolle? Voiko olla muita hyviä mittareita? Mitä pohdimme, kun pohdimme taiteen arvoa? Tuleeko taiteen merkitys mielekkäästi ymmärretyksi arvon kautta?

Kielitoimiston sanakirjan mukaan ”objektiivinen” tarkoittaa ”henkilökohtaisesta näkemyksestä tai asenteesta riippumaton, puolueeton, tasapuolinen, yleispätevä, asiallinen”. Taiteen arvo taas on seikka, jonka nykymaailmassa ajatellaan olevan perusluonteeltaan subjektiivista; taideteoksen arvottaminen hyväksi tai huonoksi on henkilökohtaisen näkemyksen tai asenteen ottamista. Henkilökohtaisesta näkökulmasta riippumaton, jonkunlainen universaali kauneus tai taiteen arvo on lähtökohtaisesti outo ajatus. Jos arvo on asenteen ottamista ja objektiivisuus on asenteesta riippumattomuutta, mitä voisi olla ”asenteesta riippumaton asenne”?

Lepomäen tarkoittamana objektiivinen arvon mittaaminen ei kuitenkaan tarkoita universaalia, subjektiivisesta riippumatonta arvoa, vaan ajatusta, että kaikki yksilölliset arvostukset olisivat vertailukelpoisia keskenään ja summattavissa myös eri yksilöiden välillä. Vertailun ja summaamisen yksikkönä käytetään rahaa ja lopputuloksena olisi, ei niinkään objektiivinen arvo, vaan objektiivista tietoa koskien subjektiivisia arvostuksia. Näkemyksen taustalla on Benthamin utilitaristinen moraalifilosofia, jonka subjektivistinen hedonismi on viety äärimmilleen matemaattisina sovelluksina mm. uusklassisessa taloustieteessä ja hyvinvointitaloustieteessä, joihin puolestaan Lepomäen edustama poliittinen suuntaus, uusliberalismi, vahvasti nojaa.

Utilitaristiseen ajattelutapaan liittyy lukuisia ratkaisemattomia filosofisia ongelmia, jotka ovat sisäänrakennettuja myös utilitarismin johdannaisissa. En tässä kirjoituksessa pysty näitä kysymyksiä tyhjentävästi käsittelemään eikä asiantuntemukseni siihen oikein riittäisikään. Taloustieteen arvoteorian heikkoudet kuitenkin havainnollistuvat selvästi juuri taideteoksen arvon mittaamisen tapauksessa. Lepomäki halusi ehkä vähän provosoida kulttuuriväkeä talousteorian linnakkeesta käsin, mutta samalla hän tuli oikeastaan laukaisseeksi uusliberalistisen pyssynsä suoraan oman teoriansa jalkaan.

Lepomäki ei väittänyt, että taideteoksen tai minkään muunkaan asian arvo olisi yksi yhteen sama asia kuin sen hinta. Lähtökohtana on kuitenkin ajatus, että ihmisen konkreettinen toiminta ilmentää hänen arvojaan suurimman osan aikaa. Ihmiset paljastavat preferenssinsä asioita valitessaan, ja erityisen tosissaan he ovat valinnoissaan silloin, kun valintaan liittyy rahasta luopuminen. Rahan käyttö siis paljastaa henkilön arvot melko lahjomattomasti. Sen sijaan jos ihmisiltä kysyy, mitä he pitävät arvossa, tai jos heille antaa mahdollisuuden ilmaista arvonsa muulla tavoin, esimerkiksi äänestämällä tai sääntöjä laatimalla, on heillä suuri houkutus valehdella ja olla muutenkin epäluotettavia ja epäjohdonmukaisia. Vain kukkaro kädessään he ”puhuvat totta” johdonmukaisesti. Tästä seuraa, että tuotteiden ja palveluiden hintoihin tiivistyy ehdottomin ja luotettavin totuus ihmisten arvoista.

Kun ihminen maksaa jostain tuotteesta tai palvelusta tietyn hinnan, hän arvostaa tuota tuotetta tai palvelua enemmän kuin sitä rahasummaa, josta hän ostotapahtumassa luopuu. Kielitoimiston sanakirjan mukaan arvolla tarkoitetaan ”sitä minkä perusteella jotakin pidetään merkityksellisenä, hyvänä, arvokkaana tms.” Koska raha on universaali vaihdannan väline, asettuvat rahan kautta kaikki ostettavissa olevat asiat ikään kuin automaattisesti paremmuusjärjestykseen. Jos Hilma on valmis maksamaan maalauksesta Omakuva enemmän kuin maalauksesta Nimetön, voidaan päätellä, että Omakuva on Hilman mielestä parempi. Jos Omakuvan on maalannut Kalervo Palsa ja Nimettömän Jaakko Rustanius, ja edellä mainittu hintaero havaitaan myös muissa kyseisten taiteilijoiden teosten kaupoissa, tarkoittaa tämä sitä, että taloustiede pystyy osoittamaan, että Palsa on, kaikkien tauluja ostavien ja myyvien henkilöiden mielipiteet tasapuolisesti summaten, parempi taiteilija kuin Rustanius.

Jotta arvo voisi kollektiivisesti summaantua hintaan eri yksilöiden toteuttamista yksittäisistä kauppatapahtumista, tulisi hinnanmuodostuksen tapahtua pääosin markkinaehtoisesti ja markkinoiden olla ”vapaat”. Vapaan markkinan käsite on siinä mielessä kiinnostava, että sellaista ei edes teorian mukaan ole todellisuudessa olemassa; se on vain ideaali, johon voidaan yhteiskunnallisin järjestelyin pyrkiä. Lähimmäs ideaalia päästään ehkä arvopaperipörssissä, jonka toiminta on tiukasti säänneltyä ja sääntöjen rikkominen raskaasti sanktioitua. Keskeistä pörssin toiminnalle on, että tuotteet ovat tasalaatuisia substituutteja toisilleen, hinnat määräytyvät lukuisten eri ostajien ja myyjien tarjousten perusteella markkinan ”näkymättömän käden” ohjaamana, kaikilla on periaatteessa sama tieto kaupan kohteesta, sisäpiiri-informaatiota ei voi hyödyntää ja kauppaa voi tulla tekemään kuka tahansa. Kun yhtiöistä kaikki olennainen on tiedettävissä kohtuullisin ponnistuksin ja kaikki voivat osallistua jokaisen maailman yhtiön osakkeiden kauppaan, on ihan perusteltua väittää, että osakkeiden hintoihin tiivistyy paras ylipäätään saavutettavissa oleva tieto yhtiöiden arvosta.

Taidekauppa toimii varsin erilaisilla ehdoilla kuin arvopaperikauppa tai oikeastaan minkään muunkaan hyödykkeen kauppa. Ei ole maailmanlaajuista taiteilijakatalogia, jossa kerrottaisiin minkälaisia taiteilijoita maailmassa on tai on ollut olemassa. Ei ole mitään yksiselitteistä lähdettä, josta voisi tarkistaa edes tuntemiensa taiteilijoiden teosten hintanoteeraukset. Erityisesti kuvataidetta myydään mitä erilaisimmissa paikoissa: huutokaupoissa, gallerioissa, yksityismyyntinä, pakettiautojen takakonteista, sadoissa tuhansissa ellei miljoonissa ikuisesti tuntemattomaksi jäävissä paikoissa, ikuisesti tuntemattomaksi jääviin hintoihin. Voidaan myös kysyä, missä määrin taideteokset ovat substituutteja toisilleen. Monet taideteokset ovat uniikkeja, toisin kuin osakkeet tai perunat tai leivänpaahtimet. Kuinka hyvin edes yhden taiteilijan teokset vertautuvat toisiinsa? On aika karkea määritelmä sanoa ”yksi Helene Schjerfbeckin teos päivän hintaan”. Pitäisi tietää vähän tarkemmin, minkälainen teos, miltä kaudelta, millä tekniikalla tehty, minkälaiselle maalauspohjalle, missä kunnossa, minkä kokoinen, kuinka onnistunut, onko ollut esillä monessakin näyttelyssä ja minkälainen provinenssi teoksella mahdollisesti on. Teosten hintaero ei ehkä kerro niinkään taiteellisesta arvosta, vaan siitä, että toinen on vasta löytynyt pieni lyijykynäpiirustus ja toinen on suurehko öljyvärimaalaus aukottomalla ostohistorialla.

Mitä merkitystä tällä kaikella on Lepomäen ajattelutavan kannalta? Sen mukaan hyödykkeen arvo on siis suurempi kuin siitä maksettu hinta, muuten transaktiota ei tapahtuisi. Jos hyödyke A myydään Turussa hintaan 1 €, sen arvo > 1 € ja jos hyödyke B myydään Tampereella hintaan 2 €, sen arvo > 2 €. Tästä emme kuitenkaan voi suoraan päätellä, että hyödyke B on arvokkaampi kuin A. Onhan periaatteessa mahdollista, että A:n arvo on 1 000 000 € ja B:n arvo on 3 €, sillä 1 000 000 € > 1 € ja 3 € > 2 €. Tavanomaisten kauppatavaroiden osalta tämäntyyppinen pohdinta olisi ehkä saivartelua. Jos pörssissä olisi myynnissä miljoonan arvoisia osakkeita eurolla, niiden hinta nousisi hyvin nopeasti räjähdysmäisen kysynnän seurauksena miljoonaan. Voimme mielekkäästi kysyä, kumpi on arvokkaampi, vesipullo vai banaanikilo, mutta emme joudu pohtimaan, kumpi on arvokkaampi, banaanikilo Tampereella vai timanttikilo Turussa. Harvoin timanttikiloa myydään eurolla tai vaihdetaan vesipulloon. Mutta juuri taiteessa tällaisia hintavirheitä, joskaan ei ehkä aivan yhtä dramaattisia, tapahtuu jatkuvasti. Teos A oli Turussa halvempi kuin teos B Tampereella ehkä vain siksi, että teokset olivat myynnissä eri paikassa ja eri aikaan, eivätkä osapuolet olleet tietoisia kaikista teoksiin liittyvistä seikoista. Vasta kun molemmat teokset viedään Helsingissä asiantuntijan arvioitaviksi, saadaan parempi näkemys niiden todellisesta arvosta. Teos A onkin kymmenien tuhansien arvoinen, mutta B vain viiden euron.

Vaikka kauppahinta Turussa reflektoi ehkä totuudenmukaisesti kyseisten kaupantekijöiden tietojen ja esteettisen herkkyyden perusteella kokemaa arvoa, havainnollistaa edellä kuvattu, kuinka huonosti yksittäiset kauppahinnat reflektoivat kollektiivista arvoa. Jos hinta Turussa oli selvästi ”väärässä”, millä perusteella Helsingin hinta on yhtään sen enempää ”oikeassa”? Hinta realisoituu aina yksittäisinä kauppatapahtumina. Eri yksilöiden arvokokemukset voivat poiketa toisistaan rajusti. Yksittäinen kauppahinta voi osua mihin tahansa kohtaan sitä pitkää hintajanaa, jolle eri yksilöiden arvostukset jakautuvat. Mitä suurempi on arvostusten vaihtelu eri persoonien välillä, sitä suuremmissa vaikeuksissa on kollektiivisen summaamisen tehtävä.

Tämä vaikeus näkyy hyödykelajin yleisessä hintavaihtelussa. Perunoiden suhteen ihmisillä ei ole kovin suuria subjektiivisia arvostuseroja, niinpä hinnat lähes poikkeuksetta asettuvat muutaman euron haarukkaan eikä taloustieteellä ole vaikeuksia kuvata perunoiden keskimääräistä arvoa. Taiteen suhteen hintahaarukka sen sijaan on käsittämättömän laaja, nollasta (tai ehkä negatiivisesta luvusta, jos taiteen vihaajat lasketaan mukaan, sillä varsinkin suurten patsaiden tuhoaminen on varsin kallista) alkaen eikä ylärajaa ole. Jotta Lepomäen teoria voisi kuvata taideteosten arvoa edes jollain tapaa järkevästi, kaikkia maailman taideteoksia tulisi noteerata jatkuvasti maailman tappiin asti. Koko tunnetun taidehistorian tulisi vaihtaa omistajaa useita kertoja vuodessa. Tällaisia noteerauksia ei kuitenkaan ole mahdollista järjestää. Esim. Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli on viimeksi ollut kaupan vuonna 1928. Suurin osa Kalervo Palsan tuotannosta ei ole koskaan ollut myynnissä. Eläessään hän ei ollut mikään kaupallinen menestys ja hänen perillisensä puolestaan lahjoitti kuolinpesän Kiasmalle. Vaikka budjettini puolesta kykenisin ostamaan Rafaelin maalauksen tänään, voisin joutua odottamaan jonkun aikaa ennen kuin pääsisin kauppoja tekemään. Kaikki hänen maalauksensa kun ovat jo päätyneet museoiden kokoelmiin.

Kaikkien maailman julkisesti noteerattujen yhtiöiden osakkeita on koko ajan myynnissä, suuren osan maailman taiteilijoiden teoksia on myynnissä vain satunnaisesti. On myös paljon taiteilijoita, joilla on pieni, mutta uskollinen keräilijäryhmänsä. Tällaisen taiteilijan teosten hinnat voivat olla korkeitakin. Hinnanmuodostuksen sisältämä ”objektiivinen tieto” kuitenkin viittaa lähinnä kyseisen keräilijäryhmän ostovoimaan, ei niinkään taiteilijan teosten yleiseen arvostukseen tai suosioon.

Kun taiteilija on luonnollinen monopoli, hän voi halutessaan säännöstellä teostensa myyntiä. Tarjonnan niukkuus ei välttämättä ole tarkoituksellista, taiteilija voi olla vain poikkeuksellisen perusteellinen työskentelyssään, kova juopottelemaan tai hirveän laiska. Kuvitellaanpa elossa oleva taiteilija, jonka teoksia himoitsee vain kaksi upporikasta keräilijää, maailman rikkain henkilö ja maailman toiseksi rikkain henkilö. Koko muu maailma pitää taiteilijaa surkeana amatöörinä, eikä koskisi hänen tekeleisiinsä tikullakaan. Taiteilijalla kestää kymmenen vuotta saada valmiiksi yksi teos. Kerran kymmenessä vuodessa nuo kaksi keräilijää siis joutuvat huutamaan kilpaa keskenään. Lopulta aina jompikumpi voittaa ja kantaa teoksen kotiinsa hintaan, joka on korkein taideteoksesta koskaan maksettu. Lepomäen ajattelutavan mukaan maailman korkeimmat hinnat kertoisivat suoraan, että taiteilija on maailman paras ja että hänen teoksensa ovat maailman upeimpia. Tosiasiassa hänen työtään ei kukaan maailmassa pitäisi minkään arvoisena noita kahta tärähtänyttä perijää lukuun ottamatta. Hieman vastaavanlainen, tosin ei ehkä aivan yhtä kärjistynyt, tilanne vallitsee monenlaisten taideteosten huutokaupassa. Kenenpä meistä mielipidettä kysytään, kenen meistä pennosia lasketaan silloin, kun Sothebyllä Picassoja tai Warholeja huudetaan?

Taiteen kauppapaikoista huutokauppa ehkä eniten muistuttaisi pörssiä. Huutokaupassa ei kuitenkaan ole sisäpiirisäännöksiä eikä oikeastaan juuri muutakaan säätelyä. Huutokauppa-asetus ja määräykset huutokaupantoimittajan ammatin luvanvaraisuudesta kumottiin Suomessa vuonna 1997. Esimerkiksi hintojen vedättäminen on ilmiö, johon kokeneet huutokaupassa kävijät kaikkialla maailmassa osaavat varautua. Mikään ei estäisi minua huutamasta oman maalaukseni hintaa taivaisiin kilpaa itseni kanssa bulvaaneja käyttäen. Kertoisiko näin muodostunut hinta “objektiivista tietoa” arvostuksista? Tuskinpa. Vastaavaa voisi tapahtua esim. tilanteessa, jossa taidekauppias haluaa suojella sellaisen taiteilijan hintatasoa, jonka teoksia hänellä on varastossaan runsaasti. Huutokaupan referenssihintoja voitaisiin sitten hyödyntää yksityismyynnissä myös sellaisten teosten osalta, jotka eivät ole huutokaupassa käyneetkään. Kansainvälisen taidekaupan erikoisista piirteistä kiinnostuneiden kannattaa tutustua vaikkapa Ben Lewisin mainioon gonzo-dokumenttiin The Great Contemporary Art Bubble.

Huomionarvoisa seikka on myös se, että taiteen myyntihinta on yleensä teoskappaleen hinta, ei teoksen käytön hinta. Onhan nimittäin niin, että teoksen käyttöä kontrolloidaan tekijänoikeuksien kautta, eivätkä ne tavallisesti seuraa teoskappaleen omistusvaihdoksen myötä. Voisi ehkä ajatella, että nimenomaan tekijänoikeuden hinta eikä suinkaan teoskappaleen hinta, kuvaisi teoksen arvoa samantapaisella mekanismilla kuin pörssinoteeraus kuvaa yhtiön arvoa. Käyttölupia voi myydä vaikka päivittäin, tarvittaessa jokaiselle kysyjälle loputtoman moneen kertaan, toisin kuin teoskappaleita. Mitä enemmän ihmiset teosta arvostavat, sitä enemmän teoksella on käyttöä ja sitä enemmän teoksesta kertyy tekijänoikeuskorvauksia. Esimerkiksi kirjailijan tulot perustuvat lähes yksinomaan tekijänoikeuden luovutukseen. Originaalikäsikirjoituksiaan harvempi kirjailija huutokauppailee.

Tähänkin ajattelutapaan liittyy lukuisia ongelmia, vaikka unohdettaisiinkin se, että Lepomäki puhui nimenomaan taideteoksen eikä tekijänoikeuden hinnasta. Ensinnäkin tekijänoikeuksilla on lukuisia rajoituksia, jotka estävät oikeuden haltijaa hinnoittelemasta käyttöä. Rajoitukset vaihtelevat joiltain osin teoslajien mukaan, teoslajit eivät siis ole täysin vertailukelpoisia keskenään. Lepomäen ajattelutavan mukaanhan kaikkea pitäisi pystyä vertailemaan, paitsi taidegrafiikkaa ja elokuvalippuja, myös haimasyöpäleikkausta ja lentomatkaa Brasiliaan. Rajoitusten osalta teokset on lainsäädännöllä määrätty julkishyödykkeeksi: kuka tahansa saa niistä nauttia korvauksetta, aivan kuten ilmaa, jalkakäytäviä tai maanpuolustusta. Julkishyödykkeinen taideteosten käyttöarvo ei realisoidu tekijänoikeuden hintaan. Tekijänoikeuskorvauksia ei noteerata julkisesti, eikä taiteilijoiden tekijänoikeustulo ole sellainen saatavilla oleva tieto, jonka nojalla voisi tehdä taiteilijoiden tai teosten välisiä vertailuja. Tekijänoikeudet ovat myös ajallisesti rajattuja. Kun taiteilijan kuolemasta on kulunut riittävästi aikaa, tekijänoikeudet raukeavat ja teosten käyttö muuttuu kokonaan vapaaksi; taideteoksesta tulee julkishyödyke kaikilta muilta aspekteiltaan paitsi teoskappaleen omistusoikeuden suhteen. Shakespearen tuotanto ei kai kuitenkaan muuttunut arvottomaksi siinä vaiheessa, kun se siirtyi public domainin piiriin?

Vaikka jollain tapaa pystyttäisiinkin summaamaan sekä teoskappaleen että tekijänoikeuden hinta jonkunlaiseksi taidehintaindeksiksi kullekin taiteilijalle, Lepomäen ongelmaksi jää edelleen se, että hänen ajattelutapansa edellyttää taiteen käytön tapahtuvan rahatalouden piirissä. Jos hinta on arvon mittari, niin sellaisella käyttötavalla, jolla ei ole hintaa, ei mittarin mukaan ole arvoakaan. Arkikokemuksemme ovat ristiriidassa tämän ajatuksen kanssa. Taidetta voidaan arvostaa lukuisin eri tavoin, jotka eivät realisoidu rahatalouden transaktioiksi. Kaverin kirjaa voi lainata ja hänen kokoelmiinsa kuuluvia teoksia ihailla täysin ilmaiseksi.

Kuinka moni meistä on käyttänyt Simbergin teosta Haavoittunut enkeli rahatalouden piirissä? Vaikkapa ostanut julisteen, kortin tai kalenterin, jossa se on kuvattu? Ehkä ei ihan niin moni, että näistä transaktioista koostuva rahavirta kuvaisi sitä asemaa, joka sillä on suomalaisessa taidehistoriassa yhtenä mieleenpainuvimmista Suomessa maalatuista taideteoksista. Kuten jo yllä todettiin, teos on hankittu Ateneumin kokoelmiin lähes 90 vuotta sitten, joten ajantasaista noteerausta hinnalle ei ole saatavilla. Ateneumin yleisöäänestyksessä vuonna 2006 teos valittiin Suomen epäviralliseksi kansallismaalaukseksi. Lepomäen teoria kuitenkin väittää, että äänestys oli epäluotettava, koska ihmisten kukkaroilta ei kysytty. Ongelma vain on siinä, että ihmisillä ei oikein ole mahdollisuutta kertoa kukkaronsa avulla, missä määrin he Haavoittunutta enkeliä arvostavat. Tältä osin maailma ei ole järjestynyt kukkaron ympärille. Siitä, että ihmiset katsovat teosta taidekirjasta, keskustelevat siitä ystäviensä kanssa, näkevät siitä unia ja käyvät ihailemassa sitä Ateneumissa, ei jää teokseen johtavia rahan jälkiä maailmaan. Rahatalouden näkökulman yksisilmäisyyttä voi havainnollistaa toisellakin esimerkillä: Shostakovitsin Leningrad-sinfonian kantaesityksen yleisön ostovoima piiritetyssä kaupungissa oli nolla. Oliko sinfonian arvo siis myös nolla?

Rahallisen arvon tarkastelu korostaa taiteen hyödykeaspektia; taide on kuin mikä tahansa muukin tavara tai palvelu, jota käytetään tiettyyn tarkoitukseen – rentoutuakseen voi kuunnella musiikkia tai mennä hierontaan, saadakseen piristystä arjen harmauteen voi valita elokuvan tai huvipuiston väliltä. Taiteen on kuitenkin usein ajateltu toteuttavan myös symbolista ja kommunikatiivista funktiota; taide kantaa merkityksiä, ilmaisee ajatuksia, toimii erilaisten näkemysten ja katsomusten välittäjänä. Kuinka tiedon, näkemysten, arvojen tai ajatusten arvoa mitataan rahassa? Onko Einsteinin, Newtonin tai Darwinin, jotka kaikki kirjoituksillaan muuttivat elämänmuotoamme pysyvästi, ajatusten arvo tyhjentävästi kuvattu heidän teostensa myyntiluvuissa? Jos ei, niin miksi Linnan, Tolstoin tai Camus’n teosten välittämien ajatusten suhteen asia olisi toisin? He muuttivat suhdettamme yhteiskunnallisiin ja moraalisiin kysymyksiin.

Jos taide on merkitysten välittämistä, olisi ehkä hieman hassua ajatella, että hinta, tuotto tai suosio olisi arvon ainoa ja objektiivinen mittari. Näin yksioikoisestihan ei viestien tai tiedon suhteen ole muutenkaan tapana ajatella. Pikemminkin ehkä ajattelemme, että tiedon arvo on niissä moninaisissa vaikutuksissa, seurauksissa ja käyttötavoissa, joita sillä on. Yhden kirjan lukeminen voi vaikuttaa ratkaisevasti koko loppuelämän suuntaan. Varoittava huudahdus voi pelastaa kuolemalta. Näiden vaikutusten mittaaminen millä tahansa asteikolla voi osoittautua mahdottomaksi. Kuinka kvantifioida sitä, että minusta tuli Konrad Lorenzin kirjat luettuani eläinlääkäri eikä kirjanpitäjä? Sen arvoa, mikä ei realisoitunut, ei voi tietää eikä tuntematonta suuretta voi verrata mihinkään. Hengissä säilymisen arvo taas lienee useimmille meistä ääretön, joka lukuna on matemaattisesti yhteismitaton muiden lukujen kanssa.

Taidesymbolilla voi olla monenlaisia esim. sosiaalisia, psykologisia tai oppimiseen liittyviä tehtäviä. Äidin tuutulaulu viestii lapselle turvallisuuden tunnetta, läsnäoloa ja huolenpitoa sekä orientoi lapsen kielellisiä kykyjä. Äiti ei kuitenkaan peri laulustaan maksua, joten näiden funktioiden arvo jää talousteoriassa kokonaan mittaamatta. Etnisille tai sosiaalisille ryhmille taide voi olla oman identiteetin ilmentämistä ja toteuttamista. Tästä näkökulmasta katsottuna taiteen suosio tai kaupallinen menestys ei kerrokaan taiteen arvosta, vaan siitä ryhmästä, joka käyttää kyseistä teosta identiteettinsä ilmentämiseen. Punk-musiikin myyntiluvut eivät korreloi punk-musiikin arvon, vaan punkkareiden määrän kanssa. On selvää, että taiteen identiteetti- ja kulutusfunktiot sekoittuvat toisiinsa (ja lukuisiin muihin funktioihin) reaalimaailman ilmiöissä, mutta tämä on juuri syynä siihen, miksi raha-arvosta voi päätellä niin vähän. Romanimusiikki voi olla Suomessa suositumpaa kuin saamelaismusiikki, vaikka saamelaisia on Suomessa kymmenen kertaa enemmän kuin romaneja. Romanien tai saamelaisten identiteettiä ei voi mielekkäästi vertailla sellaisessa viitekehyksessä, jossa pohdittaisiin, kumpi on arvokkaampi. Tällaiseen vertailuun taloustieteen arvoteoria kuitenkin väistämättä johtaisi.

Kaiken edellä sanotun lisäksi on vielä todettava aivan perustavaa laatua oleva ongelma Lepomäen ajattelumallissa, jonka mukaan ihmisten valinnat ilmaisevat heidän arvojaan. Jotta käyttäytymisestä voisi teorian mukaisesti päätellä arvoista, täytyy arvostusten olla jollain tapaa ”olemassa” ennen toimintaa. Muutenhan ihmisten tekemät valinnat eivät johtuisi heidän arvoistaan teorian kuvaamalla tavalla eikä ajan yli hajanaisesti toteutuneiden valintojen summista voisi laskea arvostuksia siten kuin teoria kuvaa. Jotta tämänpäiväinen ostos voisi kertoa samoista arvostuksista kuin eilinen ostos, on arvostusten täytynyt olla jollain tapaa olemassa kuluttajan mielessä jo eilen. Empiirinen tutkimus on kuitenkin pystynyt osoittamaan, että arvostusten ja käyttäytymisen välillä ei aina ole tällaista suhdetta. Arvostukset voivat olla aidosti indeterministisiä, toisin sanoen ne voivat realisoitua vasta juuri valinnan hetkellä. Arvot eivät välttämättä olekaan ”olemassa” teorian kuvaamalla tavalla. Arvostusten syntyyn juuri tietynlaisiksi voivat vaikuttaa myös monet valintatilanteen muotoon ja valintojen järjestykseen liittyvät erityiset seikat.

Käytännössä tämä kaikki voisi tarkoittaa vaikkapa jotain sellaista, että taideteosten hinnat eivät välttämättä määräydykään taideteosten arvostuksista käsin, vaan taideteosten arvostukset voivat myös määräytyä taideteosten hinnoista käsin. Jostain tämäntapaisesta mekanismista voisi olla kysymys esimerkiksi silloin, kun huutokaupassa keinotekoisesti vedätetty hinta nostaa taiteilijan ”arvoa” pidemmäksi aikaa. Tulevat ostajat käyttävät huutokaupassa toteutettua hintaa referenssinä muodostaessaan omaa subjektiivista arvonkäsitystään teoksesta ja taiteilijasta.

Koko ideaa hinnasta arvon mittarina voi ehkä kritisoida tautologiaksi: koska arvo määritellään hinnan kautta, loppujen lopuksi on kyse niinkin huimasta väittämästä kuin “taideteoksen hinta kertoo meille taideteoksen hinnan”, mutta vaikka emme menisi nyt ihan niin pitkälle, on melko selvää, että hinta taiteen arvon mittarina on varsin vajavainen. Se huomioi vain pienen osan taiteen käytöstä ja arvostamisesta, nimittäin sen joka toteutuu rahatalouden piirissä, painottaa suuresti niiden henkilöiden käyttäytymistä, joilla on suuri ostovoima sekä sisältää hyvin paljon muuta informaatiota, jota on mahdotonta erottaa arvostuksista. Lisäksi teorian aksioomat ovat ilmeisen karkeita yksinkertaistuksia todellisuudesta ja jättävät todettuja ilmiöitä huomiotta. Joku ilkeämielisempi voisi kysyä, kuinka paljon väite, jonka mukaan raha on ainoa taiteen arvon mittari, loppujen lopuksi eroaa väitteestä, jonka mukaan taiteen arvon ainoa mittari on Raamattu tai Koraani.

Taloustieteen kuvaamassa arvossa ei siis ole kysymys esteettisestä arvostelmasta siten kuin se perinteisesti ymmärretään. Hintaa ei voi käyttää kovin painavana argumenttina keskustelussa, jossa pohditaan taiteellista arvoa. Se on vähän sama asia kuin jos tarjoaisi Tammelan osuuskaupan edustajiston tuloksia presidentinvaalien vaalilautakunnalle. Kyse on toki äänestystuloksesta, mutta kokonaan eri vaalissa.

Mitä muita vaihtoehtoja taiteen arvottamiseen sitten olisi? Lepomäen mukaan ilmeisesti ei oikein mitään, mutta itse en vaipuisi vastaavaan synkkyyteen. Yksi tapa ajatella taiteen arvoa on tutkia sen suosiota rahataloudesta irrallaan. Tällöin huomioitaisiin myös julkisten hyödykkeiden käyttö. Olemme joskus vitsillä Kuvastossa pohtineet, voitaisiinko museoissa laskea kunkin teoksen katseluun käytetty aika. Näin saataisiin yhdenlaista dataa siitä, mitkä teokset museoissa ovat suosituimpia. Mutta tässäkin katsantotavassa olisi ongelmansa. Voihan olla, että joku pysähtyy teoksen eteen vain siksi, että se sijaitsee vessajonon tai vaatenaulakon läheisyydessä. Tai siksi, että kaikki muutkin pysähtyvät. Monet edellä esitetyt Lepomäen teorian ongelmat koskevat myös suosion mittaamista, vaikka rahaa ei käytettäisikään välittäjäaineena.

Yksi perinteinen tapa lähestyä taiteen arvottamisen kysymystä on juuri se, jota Lepomäki twiittailullaan arvosteli, nimittäin asiantuntijuuden hyödyntäminen. Nykymallinen apurahajärjestelmä perustuu ajatukseen, jonka mukaan taiteella on niin paljon julkishyödykkeen kaltaisia funktioita, ettei sen tuotantoa voi jättää yksin markkinavoimien varaan. Tarvitaan myös julkista rahoitusta, joka tulee jakaa jollain muulla periaatteella kuin markkinaperiaatteella. Myyntimenestyksen mukaan jaettava apuraha olisikin aika hassu, sillä se nollaisi järjestelmän alkuperäisen tarkoituksen ja sama efekti voitaisiin toteuttaa mekaanisesti verohelpotuksin. Apurahojen ainoa mielekäs jakoperiaate lienee asiantuntija-arvio. Asiantuntija-arviossa voi ajatella yhdistyvän yhtäältä ajatuksen taiteesta käsityöperinteenä, jossa asiantuntijuus on tekemisen taitoa, ts. sitä että arvioija on itse taiteen ammattilainen ja osaa itse omaksumiensa taitojen nojalla erottaa hyvän huonosta, sekä toisaalta ajatuksen taiteesta tieteen kaltaisena erityisenä symbolijärjestelmänä, joka tähtää tiedon ja ymmärryksen lisäämiseen. Vain ne, jotka ovat perehtyneet syvällisesti kyseisen taiteenalan erityiskysymyksiin, pystyvät arvioimaan taideteosten erityisyyttä suhteessa siihen, mitä aikaisemmin taiteen alalla on esitetty. Asiantuntijamenetelmän muita sovelluksia ovat esim. taidekritiikit. Samaa periaatetta noudatetaan myös taloustieteen piirissä: tieteellistä vertaisarviointia suorittavat toiset taloustieteilijät. Artikkeleista tieteellisissä julkaisuissa ei päätetä suosion vaan sisällön perusteella, eikä edes Nobeleita jaeta yleisön puhelinäänestyksellä.

Asiantuntija-arvioissa on toki omat ongelmansa ja nämä ovat nähtävissä paitsi taiteen myös taloustieteen piirissä. Asiantuntijavalta voi synnyttää sisäistä hegemoniaa, jossa uusia avauksia ja kriittisiä ajatuksia saatetaan torjua, koska ne uhkaavat etabloituneiden asiantuntijoiden omaa asemaa yhteisössä. Pahimmillaan jopa henkilökohtaisilla anti- ja sympatioilla voi olla vaikutusta arvioihin. Alan uudistuminen voi olla vaarassa kanavoitua ennalta määriteltyihin uomiin, mutta paradigmaattisia muutoksia tai aitoa moniäänisyyttä saatetaan vastustaa, koska alan vaikuttajat ovat investoineet oman aikansa, arvovaltansa ja uransa käsityksiin, jotka uusi paradigma ehkä asettaa kyseenalaiseksi. Taiteen piirissä ollaan kuitenkin siinä mielessä onnellisessa asemassa, että moniäänisyys on lähes joka alaan jo sisäänrakennettua. Mikään “ismi” ei enää voi saavuttaa määräävää asemaa eivätkä asiantuntija-arviot muutenkaan yksin ratkaise taiteilijan kohtaloa. Yleisö voi aina äänestää asiantuntijat nurin. Arvolla on monta erilaista pätevää mittaria. Toisin on laita taloustieteen piirissä. Se ei noteeraa argumentaatiota oman ennalta määrätyn asiantuntija-alueensa ulkopuolelta ja lähtökohtaisesti pyrkii vain yhteen totuuteen. Paul Feyerabendin tietoteoreettista anarkismia ei taloustieteen valtavirrassa katsota yhtään hyvällä.

Taiteen arvoa voidaan lähestyä laadullisin kriteerein myös vetoamatta alan sisäisiin asiantuntija-auktoriteetteihin. Taiteen symbolisia, tiedollisia, yhteisöllisiä jne. funktioita voidaan pyrkiä kuvaamaan esimerkiksi etnografisesta, lingvistisestä, esteettisestä tai taidehistoriallisesta tutkimusnäkökulmasta käsin. Kun näihin näkökulmiin sisällytetään empiiristä tutkimusta, ollaan luultavasti jo vähintäänkin yhtä lailla ”objektiivisen” tiedon lähteillä kuin mihin taloustiede omilla metodeillaan kykenee. Voisi olla kiinnostavaa nähdä, minkälaisia hypoteeseja vaikkapa empiirinen estetiikka, tutkimussuuntaus jota varsin pitkään pidettiin jollain tapaa arveluttavana, mutta joka neurotieteen harppausten myötä on noussut uudenlaisen kiinnostuksen kohteeksi, voisi tuottaa taiteen arvostamisesta.

Yhden näkökulman taiteen arvostuksiin voisi tuoda myös taiteen käyttäjien haastatteleminen äänestysten ja suosion mittaamisen sijaan. Tällaisen tutkimuksen tekisi tietysti haasteelliseksi aineiston määrä ja monimuotoisuus. Ei tarvitse olla kummoinen ennustaja veikatakseen, että ainakaan taloustieteen piirissä tällainen laadullinen tutkimus ei saavuttaisi suurta arvostusta, mutta kyllä ainakin minusta olisi kiinnostavaa tutustua huolella tehtyyn haastattelututkimukseen, jossa analysoidaan ja vertaillaan vaikkapa Ateneumin kävijöiden käsityksiä taiteen arvosta Tuska-festivaalin kävijöiden käsityksiin.

Se mitä yritän sanoa, on, että yksi ainoa näkökulma tai metodologia ei mitenkään voi tyhjentävästi selittää niin monimuotoista ilmiötä kuin taiteen arvo. Arvo itsessään jää ehkä perimmäiseltä olemukseltaan arvoitukseksi, mutta eri menetelmiä käyttäen meille kuitenkin tarjoutuu mahdollisuuksia ymmärtää siitä edes jotain. Jokaisella menetelmällä on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Ja samalla täytyy ymmärtää, ettei ole olemassa sellaista metamenetelmää, jonka avulla voisimme yhdistää eri menetelmien tuottamia tuloksia kiistatta toisiinsa. Kun pohdimme taiteen arvoa, olemme kuin pikkulapsia, jotka pienistä lauta-aidan rei’istä kurkistelevat mitä sirkuksessa tapahtuu. Voimme vain juosta reiältä toiselle ja yrittää nähdä niin paljon kuin mahdollista. Mielikuvituksemme täyttää lopulta sen, mitä emme näe.

Jaakko Rustanius
Kuvaston hallituksen puheenjohtaja